Vaikutuksille altis

Kuinka paljon muiden mielipiteet vaikuttavat siihen mitä elokuvia menen katsomaan? Paljon. Leffakriitikoiden lisäksi kuuntelen ystävien mielipiteitä ja esimerkiksi viime vuoden lopussa kokoamani Must-see movies -lista on jo vähentynyt yhdellä ilman, että olen kyseistä leffaa katsonut. The Tourist siirtyy "saatan katsoa kun tulee dvd:lle" -kansioon, sillä 100% lukemistani leffa-arvioista on tämän leffan osalta ollut negatiivisia. Lisäksi kun jo kaksi kaveria on kertonut leffan olleen kauniisti sanottuna hanurista, en enää jaksa uskoa, että olisin toista mieltä enemmistön  kanssa. Toki on aina se mahdollisuus, että itse olisin rakastanut Touristia. Olen kuitenkin oppinut luottamaan jonkin verran muiden mielipiteisiin ja huomaamaan ketkä kriitikoista arvostavat samantyylisiä leffoja kuin minä. Useimmiten luen Episodia, jos haluan hieman kuulostella mitä suomalaiset kriitikot ovat jostain elokuvasta pitäneet. Episodissa pidän siitä, että elokuvia arvostellaan vertaamalla niitä muihin saman tyylilajin elokuviin. Hyvä kriitikko osaa sanoa mikä tekee hyvän draaman ja mikä tekee hyvän toimintaleffan.

Arvioiden perusteella täytynee katsoa ainakin:
127 Hours, The Kids Are All Right, The Town ja Another Year.

 

Girl's best friend? Remote control.

Viikonloppujen vakioaktiviteetiksi muodostuneet asuntonäytöt saavat tänä viikonloppuna haastajan, sillä aamupäivällä postiluukusta kolahti (vihdoin!) The Big Bang Theory dvd-boksi. Saa nähdä saako kukaan mua raahattua telkkarin edestä lauantaina tai sunnuntaina :D

Dvd-boksejakin ilman pärjää, sillä alkuvuoden yksi suurimmista iloista lienee uusien tv-sarjojen ilmestyminen ruutuun sekä vanhojen palaaminen tauolta. Itse aion seurata jatkossa ainakin subin Top Chefiä, Nelosen Master Chefiä, American Idolia ja Idolsia. Melkoisen tosi-tv pitoista - onneksi Täydelliset naiset ja Glee eivät ole jääneet tauolle! Näiden lisäksi tv:sta tulee perjantai-iltaisin Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren Korkojen kera sekä lauantaisin melkoisen hauska Putous. Eli digiboksit tallentamaan, jos ei halua viettää koko alkuvuotta sisätiloissa. Tosin itse ajattelin kömpiä ulkomaailmaan ainoastaan hätätapauksissa (= työ, opiskelumenot, kaverien tapaaminen ja pakolliset kaupassa käynnit). Nähdään kun lumet sulaa.

The King's Speech

Kun sali täyttyy katsojilla, joiden keski-ikä hipoo kuuttakymmentä aavistaa ettei ole tullut katsomaan Stallonen uusinta räiskintäpätkää. Keski-iän saavuttaneiden suosimat elokuvat eivät kuitenkaan ole poikkeuksetta tarkkoja kuvauksia Suomen sodista. Tästä todisteena 12 Oscar-ehdokkuutta ahminut The King's Speech, joka nousi yhdeksi omista Oscar-suosikeistani (The Social Networkin ja Inceptionin ohella). Kuninkaan puhe on intensiivinen elokuvakokemus. Colin Firthin näyttelemä Yrjö VI on mielenkiintoinen hahmo, jonka kiinnostavuutta lisää tietysti tieto tarinan pohjautumisesta tositapahtumiin. Toki tätäkin elokuvaa katsoessa on muistettava sama varauksellinen suhtautuminen tarinan todenmukaisuuteen kuin toisen Oscar-suosikin, The Social Networkin, kohdalla. Todenmukaisuus on kuitenkin sivuseikka kun näyttelijöiden äärimmäisen hienot ja vivahteikkaat roolisuoritukset vievät mukanaan. Elokuvahan kertoo vanhan kuninkaan nuoremman pojan, 'Bertien', puheviasta ja kamppailusta julkisten esiintymisten ja radiopuheiden pitämisen kanssa. Apuun saapuu Geoffrey Rushin esittämä mainio australialainen puheopettaja, joka kykenee auttamaan 'Bertietä' tavalla, johon kukaan aiemmista opettajista ei ole kyennyt. Kykeneekö hän kuitenkaan auttamaan 'Bertietä' todella suurten haasteiden kanssa, kun vanha kuningas kuolee ja kruunun luovuttaminen veljeksistä vanhimmalle ei olekaan itsestäänselvyys?

The King's Speech lepää vahvojen roolisuoritusten varassa, ja sekä Firthille että Rushille soisi roolisuorituksistaan tunnustuksen. Lisäksi Helena Bonham Carter on mielettömän hyvä 'Bertien" vaimona ja tulevana kuningattarena. Bonham Carterin soisi tekevän enemmänkin tällaisia hieman erilaisia tyynen rauhallisia rooleja. Elokuva on väritykseltään pehmeän ruskea ja tällainen sovinnaisen oloinen värimaailma toimi juonen kanssa oivasti yhteen. Euroopassa alkava sota Hitlereineen jää leffassa sivurooliin ja hyvä niin. Elokuva on erityine juuri 'pienen' tarinansa takia. Yhden ihmisen sisäinen kamppailu voi joskus olla äärimmäisen mielenkiintoista katseltavaa ja lopussa saattaa herkimmiltä vierähtää kyynel poskelle. Suosittelen tätä elokuvaa aivan kaikille. Draamaa ei kannata turhaan pelätä, sillä kaikissa genreissä on hyviä ja huonoja elokuvia. 

Leap Year

Amy Adams ja Matthew Gooden tähdittämä Leap Year oli katsottavien listalla rikollisen pitkään. Liekö syynä ollut leffan saama kritiikki vai yliannostus romanttisista komedioista, mutta jostain syystä Leap Year ei päätynyt dvd-soittimeen ennen eilisiltaa. Onneksi leffa tuli kuitenkin katsottua. Nyt seuraa juonipaljastuksia, jotka eivät kuitenkaan pilaa katsomiskokemustasi, sillä tiesit nämä etukäteen jo muutenkin. En kiistä kritiikkiä sata kertaa aiemmin nähdystä juonikuviosta: nainen haluaisi naimisiin miesystävänsä kanssa, mies ei saa kosittua, nainen löytää toisen (tietysti Irlannista, romanttisten komedioiden tyyssijasta) ja toteaa, että entinen elämä ei ole häntä varten... Oli jopa aika hauskaa arvailla etukäteen juonikuvioita ja repliikkejä. Olen kuitenkin valmis unohtamaan kaikki heikkoudet, sillä leffa oli ihana. Sehän lienee romanttisen komedian päämäärä: olla ihana. Kyllä, tiesin miten lopussa käy, mutta tirautin silti muutaman kyyneleen. Kyllä, tiesin, että nainen ensin inhoaa tapaamaansa uutta miestä, mutta rakastuu tähän lopulta. Kyllä, tiesin, että urbaaniprinsessa ei aluksi voi elää ilman Blackberryään, mutta lopulta on valmis elämään vuohien keskellä. Ennalta arvattava juoni ei haittaa, koska pääosassa on ihana Amy Adams, joka oli mahtava jo Julie & Juliassa. Myös Matthew Good on veikeä, eikä yhtään liian kiiltokuvamainen irlantilaisena motellin/baarin/ravintolan/taksifirman pyörittäjänä. Plussaa hauskoista (irlantilaisista) sivuhahmoista.

Komediat vastakkain

Viikonloppuna tuli katseltua kaksi komediaa. Yhtäläisyyksiä näistä leffoista kyllä löytyi; molemmissa oli paljon nolostuttavia myötähäpeäkohtauksia ja molemmissa oli muutama hyvä näyttelijä (jotka ansaitsisivat vähän paremmat käsikirjoitukset työkaluikseen). She's Out of My League kertoo lentokentän turvavartijaksi jämähtäneestä Kirkistä (Jay Baruchel), johon superupea Molly (Sinkkuelämää 2 -leffassa superupeaa lastenvahtia näytellyt Alice Eve) jostain kumman syystä ihastuu. Valitettavasti Kirk ei voi uskoa onneaan todeksi ja huono itsetunto meinaa pilata koko jutun... Role Models taas kertoo kahdesta energiajuomia nuorisolle kauppaavasta kaveruksesta (Paul Rudd ja American Pie -leffoista tuttu Seann William Scott), jotka sattumusten seurauksena joutuvat suorittamaan 150 tuntia yhteiskuntapalvelua viettämällä aikaa rääväsuisen pikkupojan ja larppaukseen hurahtaneen nuoren (Christopher Mintz-Plasse) kanssa.

No, kumpi leffa oli parempi? She's Out of My League oli sellainen myötähäpeäkokemus, että se oli melkoista itsekidutusta. Muutama kohtaus oli kuitenkin hauska, valitettavasti Kirkin perhe oli niin järisyttävän ärsyttävä, että en mielellään antaisi heidän takiaan leffalle yhtään tähteä... Alice Even esittämä Molly on kuitenkin sen verran mahtava, että annetaan nyt se yksi tähti ja vielä puolikas niistä muutamasta hauskasta kohtauksesta.

Role Models parani loppua kohti huimasti. Lisäksi pisteet siitä, että Seann William Scott on onnistunut kerrankin saamaan roolin, jossa ei ole über ärsyttävä. Paul Rudd oli oikeasti aika hauska ja yksi tähti tulee ihan jo Mintz-Plassen äänelle (voiko äänenmurrosvaihe olla pysyvä?). Tässä leffassa naiset olivat sivurooleissa, mutta plussaa siitä, että ihana Elizabeth Banks ja Gleen ilkeä jumppamaikka Jane Lynch olivat mukana leffassa. Role Models vie siis voiton keveästi, vaikka sitäkin suosittelen lähinnä pizzan ja kokiksen kaveriksi. Jos katsot yhden leffan kuukaudessa, etsi muuta katsottavaa.

 (kuvat AllMoviePhoto.com)

Aamun tähtihetkiä

Ylen Aamu-tv:n Tähtihetki-osio on uudistunut, kuten moni ohjelma näin vuoden alussa. Ennen studiossa leffoja arvostelivat Tarmo Poussu ja Satu Linnapuomi. Nyt leffojen esittelypätkät jo aiemmin lempeällä äänellään puhunut Esko Rautakorpi on ottanut ohjat käsiinsä ja vetää Tähtihetkeä yksin. Uudistus tuoksahtaa säästöleikkurin tuotokselta, mutta jos yksi tyyppi hommaan piti ottaa, niin Rautakorpi lienee oikea valinta. On nimittäin mukavaa, että leffoja arvostelee mies joka sanoo hyvän elokuvan olevan sellainen jonka seurassa viihtyy. Usein kun kriitikot tuntuvat hieman elitistisiltä Hollywood-leffojen vihaajilta. Kevään mittaan Tähtihetkessä on luvassa suomalaisten elokuvantekijöiden haastatteluja, joten konsepti voi olla ihan toimiva. Minulle Tähtihetki on ollut perjantaiaamujen piristys, joten on mukavaa, että ohjelma saa jatkoa.

Tähti: Renée Zellweger

Tähti-osiossa olen ajatellut käsitellä aluksi niitä näyttelijöitä, jotka ovat olleet suosikkejani jo pidempään - Renée Zellweger on yksi heistä. Luultavasti näin Zellwegerin ensimmäisen kerran Jerry Maguiressa, mutta ensi katsomisella mieleeni jäi lähinnä ihana Tomppa, joten Zellwegerin ihastuttavasti esittämä kiltti ja lämmin Dorothy ei tehnyt minuun erityisempää vaikutusta. Myöhemmin olen ymmärtänyt kuinka koko elokuva olisi paljon harmaampi ja ankeampi ilman Zellwegerin roolisuoritusta. Ensimmäisen Bridget Jones -elokuvan myötä tajusin todella miten mielenkiintoinen näyttelijä Renée on. Kahdesta kuumasta britistä (Colin Firth ja Hugh Grant) huolimatta Renée vie leffassa koko potin. Kuka nuori nainen ei olisi kokenut edes jonkinlaista sielun sisaruuttaa hieman kömpelöä ja suorasanaista, mutta niin rakastettavaa, Bridgettiä kohtaan?

Zellweger on monilahjakkuus, joka on todistanut pystyvänsä näyttelemään komedioissa (Down with Love), draamoissa (Cinderella Man), musikaaleissa (Chicago) ja henkilökuvissa (Miss Potter). Naisen roolit tuntuvat lähes poikkeuksetta olevan ihanalla tavalla tavanomaisia ja helposti lähestyttäviä. Vaikka roolihahmot poikkeavat toisistaan melkoisesti, niissä on jokaisessa jotakin inhimillistä ja - todellista.

Yksityiselämässään näyttelijä lienee tullut kuuluisimmaksi laihduttamisintonsa ja miessuhteidensa vuoksi. Lööpit eivät kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Zellweger on tehnyt mainion uran mainioissa elokuvissa ja toivottavasti tulevaisuudessa laajentaa repertuaariaan entisestään.

Kick-Ass!

Kick-Ass kicked ass. En yleensä pidä verellä mässäilystä ja esimerkiksi Kill Billit kuuluvat  mielestäni maailman kaikkeuden surkeimpien elokuvien joukkoon. Ilmeisesti kaikki asiat voi kuitenkin tehdä oikein tai väärin ja Kick-Assissä se verellä mässäilykin oli tehty jokseenkin oikein. Vain muutamassa kohdassa tunsin pienoista ahdistusta mutta noin muuten leffassa nähty ass kicking oli hupaisaa ja juuri sopivasti liioiteltua. Pommien räjäyttely ja ampuminen eivät sinänsä ärsytä minua ja nautin usein toimintaleffoista ja jopa kunnon räiskintäleffoista, mutta silpominen on karvat pystyyn nostattava asia ja siksi olen yllättynyt miten paljon pidin tästä elokuvasta.

Ideahan on mainio: nuori Dave (Aaron Johnson) pohtii miksei kukaan ole päättänyt ryhtyä supersankariksi. Siis kaikista niistä miljoonista sarjakuvafaneista yksikään ei ole koskaan edes yrittänyt. Dave päättää olla ensimmäinen, mutta saa huomata ettei supersankarointi ole ihan helppoa hommaa ja saattaa olla, että jotkut tekevät senkin Davea paremmin. Kick-Ass on aiheestaan huolimatta hyväsydäminen. Lisäksi elokuva on aivan järjettömän hauska. Minä ainakin nauroin vedet silmissä enkä vähiten supersankariksi ryhtyneelle Damon Macreadylle aka Big Daddylle (Nicolas Cage) ja tämän pienelle tyttärelle, josta isä on kouluttanut tappokoneen.





Todd: Yeah! I think I'm in love with her, dude.
Marty: She looks like she's about 11 years old but...
Todd: I can wait! I solemnly vow to save myself for her.
Marty: I can see how that would be really difficult for you. 

Cage vs. Crowe

Minulla ja avomiehelläni on aina kausittain vaihtuva yhteinen lempinäyttelijä. Pitkään tuo titteli kuului Nicolas Cagelle. Lienee sanomattakin selvää, että titteli ei vaadi päätähuimaavia näyttelijäntaitoja. Tärkeintä on olla jollain järisyttävällä tavalla mieleenpainuva. Nicolas Cage on erittäin mieleenpainuva. Cagen ilmeet ja ääni ovat omaa luokkaansa ja tuntuu kun hän ei varsinaisesti koskaan näyttelisi vaan olisi kokoajan Nicolas Cage. Cagella on siis kauan ollut kunnia olla puhutuin näyttelijä taloudessamme, mutta titteli ei ole pysyvä ja ilmassa on enteilyä sen siirtymisestä eteenpäin miehelle, joka on tehnyt todella kunnioitettavan uran eturivin elokuvissa ja joka näyttelee pääosaa jännittävässä The Next Three Days-filkassa. Edes istumapaikat ensimmäisen rivin reunassa eivät vieneet hohtoa trilleriltä, joka on uudelleen filmatisointi ranskalaisesta elokuvasta ja jonka pääosassa komeilee siis Russell Crowe. Vaikka Crowe on osoittautunut melkoisen heikkohermoiseksi tosielämässä, on mies onnistunut tekemään mielettömiä roolisuorituksia esimerkiksi seuraavissa leffoissa:

Gladiator
A Beautiful Mind
Body of Lies
State of Play

The Next Three Days on virkistävä trilleri muun muassa siksi, että siinä autot eivät räjähtele laukausten voimasta, päähenkilö ei omaa mystisen suuria muskeleita ja naiset ovat ihan todentuntuisia ihmisiä (lukuunottamatta sitä huikean kaunista äitiä, joka muka ihastuu Crowen esittämään nukkavieruun opettajaan). On mielenkiintoista katsoa elokuvaa, joka kaikessa jännittävyydessään ja nokkeluudessaan voisi kuitenkin kertoa tosielämästä.

John Brennan (Crowe) on tavallinen opettaja, joka joutuu keksimään suunnitelman syyttömänä tuomitun vaimonsa vapauttamiseksi vankilasta. Leffa tuntuu paikoittain hieman pitkältä, mutta lopulta pituuden kyllä ymmärtää ja lähes koko ajan juoni pitää katsojan tiiviisti otteessaan. The Next Three Days on ehdottomasti katsomisen arvoinen!

Lienee kuitenkin oikeutettua antaa Cagelle vielä mahdollisuus. Siksi vuokraamosta lähti äsken mukaan Kick-Ass, josta arviota myöhemmin. Tuumasimme, että kyseessä ei voi olla täysin surkea leffa, jos mukana on Cage ja Christopher Mintz-Plasse aka Mclovin :D

Genre: parhaat romanttiset draamat

Tähän genreen ei ollut hankalaa keksiä hyviä ehdokkaita Top4-listalle. Hankalampaa oli karsia joukosta parhaat ja luopua ajatuksesta tehdä Top20-lista. Jostain syystä kaikki listalle päätyneet leffat ovat suhteellisen uusia tuttavuuksia. Luulen, että jos katsoisin joitakin vanhempia romanttisia draamoja uudestaan, saattaisin ihastua niihin aivan eri tavalla kuin nuorempana. Ehkä sitä vanhemmiten vähän pehmenee ja alkaa enemmän nauttia kaikenlaisesta söpöilystä.

1. The Painted Veil. Ihmeellistä miten elokuva voi samaan aikaan olla niin karu, raastava ja julma sekä kaunis, romanttinen ja jopa hempeä. Edward Norton on takuu hyvälle elokuvalle ja The Painted Veilin jäyhä tohtori kuuluu ehdottomasti miehen parhaimpiin roolisuorituksiin. Katsoja alkaa ymmärtämään kylmäkiskoista brittilääkäriä, mutta samalla kokee myötätuntoa pettävää vaimoa (Naomi Watts) kohtaan, jonka tohtori vie mukanaan syvälle koleran riivaamalle Kiinan maaseudulle. Hauska tieto lienee, että leffassa Wattsin esittämä vaimo pettää miestään Liev Schreiberin esittämän diplomaatin kanssa. Tosielämässä Watts ja Schreiber ovat pariskunta.

2. Remember Me vaikuttaa aluksi perinteiseltä rakkaustarinalta, jossa nuori pari rakastuu ja yrittää pysyä yhdessä tiellä olevista esteistä huolimatta. Lisäksi taustalla on sata kertaa pyöritelty juonikuvio poikien välisestä vedosta, jossa tarkoituksena on iskeä tyttö. Tytön isä taas on paha poliisi, jolle pojat mielellään kostaisivat viemällä rakkaan pikkutyttären pois isän huomasta. Sitten poika kuitenkin rakastuu. Tyttökin rakastuu. Tässä elokuvassa tuo juonikuvio on kuitenkin sivuroolissa. Pääroolissa ovat vaikeat perhesuhteet ja opetuksena hetkeen tarttumisen tärkeys. Rakkaus ei kuole koskaan. Ah, ihanaa. Ai niin, pääosissa Robert Pattinson (joka on mainio, toisin kuin Twilight-leffoissa), ihana ihana ja vielä kerran ihana Emilie de Ravin ja todella vakuuttava Pierce Brosnan.

3. Dear John on siirappinen valinta. Siirappisuudenkin voi tehdä hyvin ja huonosti. Tässä elokuvassa se on tehty oikein hyvin. Pääosapari on kuin suoraan Disney-sadusta, mutta sellaisen ei saa antaa häiritä. Joskus sitä haluaa aimo annoksen machoiluräiskintää, joskus vajaata teinihuumoria ja joskus yltiöromanttista satua. Kaikesta söpöilystä huolimatta tarina on sydäntä raastava. Sota vie pojan (Channing Tatum) tytön (Amanda Seyfried) luota pitkäksi aikaa ja vaikka rintamalla päivät seuraavat toisiaan puuduttavan samanlaisina ja ainut ilo on silloin tällöin postin mukana saapuva rakkauskirje, ei elämä kotona pysähdy. Dear John ei tyydy olemaan vain nuoren parin rakkaustarina vaan vaikeita asioita, kuten autismia ja velvollisuuksia, käsitellään aidontuntuisesti.

4. The Young Victoria. Listan viimeiseksi valikoitui historiallinen dramatisointi tosielämän tapahtumista. Joskus ennaltasuunniteltu liitto voi onnistua. Kuningatar Victorian ensimmäisistä hallinnointivuosista  kertova Young Victoria on itseasiassa Victorian ja prinssi Albertin rakkaustarina, joka eroaa monista muista samantyyppisitä elokuvista raikkaudellaan. Emily Blunt on sopivan arkinen nuoren kuningattaren roolissa, Rupert Friend on oikea valinta herkäksi Albertiksi ja Paul Bettany voisi varmaan näytellä Lordi Melbournen roolin pelkästään pistävän katseensa avulla. Vaikka et muuten juuri pitäisi historiallisista draamoista, kannattaa tämä silti katsoa.

Tähti: Tom Cruise

Aloitetaanpa uusi sarja. Monet meistä valitsevat katsomansa elokuvat sen perusteella kuka on ohjaaja, mutta veikkaisin että vielä useammat tekevät päätöksen näyttelijäkaartin perusteella. On siis ihan perusteltua antaa joillekin mielenkiintoimmista tähdistä hieman ikiomaa palstatilaa blogissani.

Aloitamme lapsuuden ihastuksestani, miehestä, jonka hymy valaisisi pienen kaupungin. Tom Cruise, tai tuttavallisemmin Tomppa, oli varmaan ensimmäinen näyttelijä jota olen kutsunut lempinäyttelijäkseni. Myönnettäköön, että syyt eivät olleet täysin työsuorituksiin perustuvia. Cruise on yksi niistä näyttelijöistä, jotka eivät koskaan kykene täysin karistamaan roolista omaa karismaansa - ei sillä että siihen olisi minkäänlaista tarvettakaan. Cruisen suosio perustuu varmasti yhtä paljon hänen ulospäinsuuntautuneisuuteensa ja yltiöpositiiviseen asenteeseensa kuin hyviin roolisuorituksiin.

Tom Cruise on pysynyt parrasvaloissa jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Oprahin sohvalla pomppiminen on siis ollut vain yksi Tompan lukuisista tempauksista ja uskonpa, että kuulemme hänestä vielä toiset kolme vuosikymmentä. Riskibisnes ja Top Gun nostivat miehen massojen tietoisuuteen ja sellaiset leffat kuin Syntynyt 4. heinäkuuta, Veren vangit ja Viimeinen samurai, ovat hänet siellä pitäneet. Edelliset eivät kuulu omalle Top4-listalleni. Sen sijaan nämä kuuluvat:

Tom Cruisen neljä parasta elokuvaa:

1.  Mission: Impossible 2
2.  Jerry Maguire
3.  Rain Man
4.  Collateral

Kamppailua listan ykkössijasta ei tarvinnut käydä. M:I2 oli kauan lempielokuvani. Moottoripyörät, aurinkolasien viskely oi niin coolisti, täydellistä toimintaa... Hehkutuspostaus löytyy vanhan blogin puolelta: täältä. Jerry Maguire taas on yksi Tompan vakuuttavimmista elokuvista, jossa naispääosaa näyttelee Renée Zellweger. Ei siis ihme, että mies sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden. Leffa on lämminhenkinen ja pitää tiukasti otteessaan. Lisäksi tarina on aidosti koskettava ja Maguiren (Curise) kamppailu menestyksen tarpeen ja muiden arvojen välillä on ikuisuuskysymys - aihe joka ei vanhene. Sademies on Dustin Hoffmanin ja Cruisen ansiosta mieleenpainuva elokuva kovin erilaisista veljeksistä, jotka saavat tietää toistensa olemassaolosta vasta isänsä kuoltua ja jätettyä omaisuutensa autistiselle Raymondille (Hoffman). Collateral on listan elokuvista tuorein (2004) ja erilaisin. Cruise näyttelee palkkamurhaaja, joka pyytää pahaa aavistamatonta taksikuskia (Jamie Foxx) toimimaan kuskinaan yhden illan ajan. Tämä leffa on must see!

Nyt vaan odottelen tulevia projekteja. Eritoten tämän vuoden lopulla teattereihin saapuvaa Mission: Impossible -sarjan nelososaa.

Genre: parhaat kauhuleffat

Jatketaan näitä genrekatsauksia minulle hieman tuntemattomammalla kategorialla. Kauhuelokuvia tuli ennen katsottua paljonkin, mutta nykyään todella todella harvoin. Menneiltä vuosilta muutama on kuitenkin jäänyt mieleen. Tässä minun Top 4 kauhuleffani:

Huom! Kuvat paljastavat osia elokuvien juonikuvioista.

1. What Lies Beneath. Michelle Pfeifferin ja Harrison Fordin tähdittämä kauhupätkä lienee joidenkin mielestä enemmän trilleri kuin kauhuelokuva. Ehkä se siksi onkin oman listani kärjessä, sillä verellä mässäily ja moottorisahamurhaajat eivät minua juuri säväytä. Pfeiffer on erityisen hyvä roolissaan tiedemiehen vaimona, joka huomaa kodissa tapahtuvan kummia asioita...

2. The Omen. Se alkuperäinen. Vuodelta 1976. Huh, muistan kun katsoin tämän seiskaluokkalaisena yksin olohuoneessa, kun kaikki muut jo nukkuivat. Pelotti laittaa telkkari kiinni leffan päätyttyä ja ai että pelotti kävellä olohuoneesta omaan petiin, kun koto oli jo pimeä. Leffakokemuksiin liittyy aina muutakin kuin itse elokuva (esimerkiksi katsomistilanne) ja täysin objektiivisen arvion antaminen on mahdotonta. The Omen on kuitenkin aidosti pelottava kauhuelokuva, jossa pikkupoika paljastuu antikristukseksi. Nykykatsojan silmään leffa on vanhanaikainen ja mielestäni se jopa lisää pelottavuutta. Pääosassa, antikristuksen isäpappana on itse Gregory Peck. Tätä ei tosiaan kannata katsoa yksin. Leffalle on tehty vaihteleva joukko jatko-osia ja heikko uusintafilmatisointikin vuonna 2006.

3. The Exorcist. Jatketaan klassikko linjalla. Manaaja nyt vaan on yksi pelottavimmista. Selkeästi 70-luvulla taidettiin kauhuleffojen teko, sillä leffa on tehty vuonna 1973. Manaajassa on hyytävä tunnelma ja jotenkin riivatut lapset on erityisen pelottavia... Saako sen nyt tappaa kun se on antikristus/pahan hengen riivaama/ muuten vaan psykomurhaaja? Pääosassa riivatun tyttären äitinä nähdään Ellen Burstyn ja manauksen suorittavana pappi Merrininä Max von Sydow. Vanhemmillani on kyseinen leffa videona ja muistan katsoneeni mielenkiinnolla ekstroja joissa kerrottiin leffan teosta. Harvoin näkee niin hyviä ekstroja. Dvd-juhlajulkaisuissa lienee mukana vähintään samat ekstrat, jotka kannattaa siis ehdottomasti tsekata.

4. Misery. Elokuvan suomenkielinen nimi kuulostaa itseasiassa paremmalta: Piina. Stephen Kingin kirjaan perustuva Piina on todella hyytävän hyvä kauhuelokuva. King kirjoittaa omaan makuuni liian outoja scifi-kirjoja, mutta Piina on toista maata. Se on hyvällä tavalla perinteinen kauhuelokuva, jossa Kathy Batesin esittämä kirjafani pelastaa James Caanin näyttelemän autokolariin joutuneen kirjailijan. Tosin kirjailija toivoo myöhemmin että pelastaja olisi ollut joku muu... Leffa toimii etenkin Batesin huikaisevan näyttelemisen ansiosta. Tämä leffa mukaan mökkimatkalle ja saattaa olla ettei kauheasti nukuta.

Kuvat AllMoviePhoto ja täältä.