Eilinen oli vapaapäivä. Suunnitelmissa rentouttava positiivinen elokuva, vaatekaupoissa kiertelyä ja tietysti mahdottoman ihanien vaatteiden löytämistä, illallinen kaverin kanssa mukavassa ravintolassa ja kotona mielenkiintoinen suuri vaalitentti. En antanut edellispäivien huonon olon ja kipeyden häiritä, vaan päätin, että nyt olen terve, kun on tämä ihana vapaapäiväkin ja kaikkea kivaa tekemistä. Olo oli kuitenkin melko vetelä, mutta mitäs tuosta, kun olin menossa päivänäytökseen ja niissähän ei koskaan ole juuri ketään. Luvassa oli siis rauhallinen elokuvakokemus. Uskaltauduin jopa ostamaan mukaan patongin, kun eihän siellä olisi ketään valittamassa. Toisin kävi. Sali täyttyi kokonaan eläkeikäisistä tädeistä ja muutamasta sedästäkin. En kehdannut mussuttaa patonkiani leffan aikana, joten hotkaisin sen sitten ennen trailereita. Mietiskelin siinä, että onneksi vanhempi väki osaa kunnioittaa elokuvahetkeä ja ei melua kesken leffan. Mitä vielä, suurin osa katsojista oli kyllä hiljaa, mutta yksi täti-ihminen koki tärkeäksi kommentoida elokuvassa esiintyvää ruokotonta juomista. "Siis hyi olkoon." "Ei ole selvinpäin taaskaan. Ei ole." "Herranjumala." No, oikeastaan kommentit olivat ihan viihdyttäviä ja eivät lainkaan niin ärsyttäviä kuin meluavat teinit. Leffan jälkeen sitten kauppoihin. Tulos: kaksi vaatekappaletta, joista toinen oli mallia Ikea: kokoa itse kotona. Olisi tietysti voinut tarkistaa sen mekkosen saumat jo siellä kaupassa. Ruoka oli sentään oikein mainiota, kuten seurakin. Sitten suuntasin bussiasemalle täyden mahani kanssa. Ilmeisesti olisi kuitenkin kannattanut jäädä kotiin, sillä humina korvissa, näkökentän sumeneminen ja horjuva tasapaino ovat usein merkkejä siitä, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Taiteilin itseni kuitenkin kotiin ehjin nahoin ja vaalikeskustelukin oli parempi kuin yksikään aiemmista. Ei siis kuitenkaan niin huono päivä, varsinkin kun kotona odotti suussa sulava mutakakku.
Entä se elokuva sitten? Odotin siis erittäin positiivista, Englannin maaseutuidylliä henkivää pikku elokuvaa. Puolet leffasta oli juurikin sitä mitä toivoin. Toinen puoli oli masennusta, valitusta, alkoholismia ja kuolemaa. Toki juuri tuo kontrasti tekee
Another Yearista elokuvan, joka jokaisen elämäänsä tyytymättömän ihmisen tulisi katsoa. Katselukokemuksen jälkeen voi sitten joko todeta, että "huh, kun on itsellä asiat oikeastaan aika mainiosti" tai "huh, miten olenkaan päästänyt itseni tähän jamaan". Luulen, että tätä elokuvaa en unohda. Se on riipaiseva muistutus siitä miten paljon voi saada aikaan omalla asenteella. Toki niillä, joilla menee leffassa huonosti on asioissa parannettavaa. Yksinäisyys voi olla musertavaa, varsinkin kun elokuvan päähenkilöillä, vanhalla onnellisella pariskunnalla Tomilla ja Gerryllä (ihanat, ihanat ja vielä kerran ihanat
Jim Broadbent ja
Ruth Sheen) on elämä mallillaan juuri siksi, että heillä on toisensa (ja siksi, että he ymmärtävät näyttää toisilleen miten paljon välittävät). Pariskunnan vuosikymmeniä kestäneen rakkauden esittäminen on Another Yearin miellyttävin piirre. Olisin halunnut nähdä sitä vieläkin enemmän, mutta toisalta, silloin kyseessä olisi ollut toinen, mahdollisesti vähemmän koskettava elokuva.
Lesley Manville tekee hienon roolityön uskomattoman epävakaana, epävarmana, epätoivoisena ja onnettomana Maryna, jokaa hakee omaan elämäänsä lämpöä Tomin ja Gerryn hoivasta. Samalla Mary kuitenkin kadehtii ystäviään ja näiden onnea niin paljon, että se tekee hänet entistäkin surkeammaksi. Mary on kestämätön hahmo, jota on hankala sympatiseerata. Lopussa kuitenkin toivoisi, että Marykin näkisi, että hän itse tekee itsensä onnettomaksi ja ymmärtäisi miksi Tom ja Gerry ovat niin onnellisia, myönteistä elämänasennetta kun ei valitettavasti myydä missään kaupassa. Another Year jätti minut aluksi minut hieman apeaksi. Nyt kuitenkin alan ymmärtää paremmin ja paremmin elokuvan piilevän positiivisuuden.
Another Year on paikoin erittäin kaunis.Onnellisuus kaunistaa...
