Kauneimmat elokuvat 2

Kuten edellinen postaus, tämäkin uusintana vanhan blogin puolelta.
Moulin Rouge (Baz Luhrmann 2001)

An Education (Lone Scherfig 2009)

Chicago (Rob Marshall 2002)

Kyllä, kauneimmat elokuvat ovat myös lempielokuviani. Visuaalisuus on elokuvissa tietysti erityisen tärkeää, mutta toisaalta en ehkä osaisi arvostaa huonon elokuvan kauneuttakaan yhtä paljon kuin mielestäni onnistuneen elokuvan. Näissä elokuvissa on siis kaikki kohdallaan. Niin on toki monissa muissakin, kuten 500 Days of Summerissa ja The Ghost Writerissa, joista löytyy kuvia jo aiemmista postauksista.

Kuvat Google, Allmovie.com ja starpulse.com

Kauneimmat elokuvat 1

Tämä postaus löytyi vanhan blogin puolelta, mutta ansaitsee uusintakierroksen.

Annetaan kuvien puhua puolestaan...

Vicky Cristina Barcelona (Woody Allen 2008)

Match Point (Woody Allen 2005)

Match Point ja Vicky Cristina Barcelona ovat muutenkin Allenin parhaat elokuvat. Eivät vain kuvauksellisesti vaan myös tarinaltaan ja tunnelmaltaan.

Amélie (Jean-Pierre Jeunet 2001)

Glitteriä, muttei tasseleita

Minä rakastan musikaalielokuvia. Chicago, Moulin Rouge!, Hairspray... Nyt listaan voi lisätä uuden nimen: Burlesque. Verrattuna vaikkapa Chicagoon Burlesque on pehmeämpi, makeampi, jotenkin enemmän pop - muttei huonolla tavalla, Burlesque on vain erilainen ja yllättävän raikas. Olin lukenut kaikenlaisia arvosteluja, joissa leffa haukutaan lyttyyn ja Christina Aguileran näyttelijäntaidoille nauretaan, mutta jaksoin silti uskoa, että itse viihtyisin teatterissa. Oikeassa olin. Burlesque oli juuri sellaista mahtavilla laulu- ja tanssinumeroilla ryyditettyä viihdettä, kuin toivoinkin. Aguilera on mielestäni nappivalinta esittämään maalta suureen kaupunkiin muuttavaa tyttöä, jolla on unelma päästä lavalle. Tarina on ennalta arvattava, mutta silti ihan hyvä. Parhaimmillaan tämäkin musikaali on kuitenkin juuri niissä musiikkia sisältävissä kohatuksissa, joissa katsoja vedetään mukaan maagiseen maailmaan. Ja kukapa olisi uskonut, että Cher on edelleen vedossa? Stanley Tuccin mukana olo lisää kolmeen tähteen vielä sen neljännen. Hyvänmielen elokuva, jonka jälkeen jää miettimään miten kellään voi olla niin voimakas ääni kuin Christinalla.

2010

Vuosi lähenee loppuaan. Juustokakku odottelee jääkaapissa ja joululahjaksi saadut leffat nököttävät nätisti dvd-hyllyssä. Tämä uusi vuosi menee rennoissa tunnelmissa. Tämän blogin aihepiiriin liittyen vuosi 2010 oli hyvä vuosi. Näin paljon hyviä leffoja ja löysin uusia mahtavia tv-sarjoja. 2010 tapitin muun muassa näitä:

Inception, Christopher Nolanin uusin mestariteos. Hykerryttävän hieno ja mieleenpainuva elokuva.

The Expendables, niin machoa äijärymistelyä, että sitä ei voi katsoa tosikkomaisesti. Ihan mahtava Stallonen testosteronipläjäys.

The Big Bang Theory. Tätä ei vaan voi hehkuttaa riittämiin.  Riippuvuus on sokeriaddiktioni tasolla.

The Social Network. Inceptionin ohella soisin parhaan elokuvan tittelin Facebookin syntytarinalle. Koukuttavan draaman luominen on taitolaji.

Muita 2010 katsottuja: Glee, Sex and the City 2, Wall Street: Money Never Sleeps, Salt, The A-Team... Valtavasti todella katsomisen arvoisia elokuvia ja sarjoja.

The beginning of the end

Bill Nighy ... Siinä on mielestäni riittävä takuu elokuvan laadusta. Nighy on nähty muun muassa sellaisissa mahtavissa leffoissa kuin The Boat That Rocked, Pirates of the Caribbean -trilogia, Love Actually ja Notes on a Scandal. Kun sain tietää Nighyn liittyneen niiden brittinäyttelijöiden joukkoon, jotka ovat näytelleet Potter-elokuvissa, aavistelin, että nyt saatetaan viimein nähdä Harry Potter -leffa, jonka jaksaa katsoa vaivatta alusta loppuun. Aavistukseni osui oikeaan. Harry Potter and the Deathly Hallows (Part 1) on edeltäjiään rutkasti parempi. Itseasiassa se on todella hyvä ja ensimmäisen leffan ohella ainut jossa on todella saavutettu kirjojen taianomainen tunnelma.

Viimeisen kirjan jakaminen kahteen osaan oli selkeästi oikea päätös. Sen lienee tiennyt jokainen kirjan lukenut jo ennen elokuvateatteriin menemistä, sillä juuri hötkyilevä ote on ollut aiempien Potter-leffojen suurin ongelma. Kirjoista on yritetty tunkea mahdollisimman paljon tapahtumia parin tunnin pituisiin elokuviin ja arvaahan sen mikä on lopputulos, kun ohjaaja joutuu leikkaamaan kohtauksesta toiseen mainosvideomaisessa tempossa. Deathly Hallowsia ei vaivaa hötkyily. Elokuva on ensimmäinen sarjassaan, joka sisältää jopa muutaman rauhallisen hetken jolloin katsoja saa hengähtää ja katsella huikaisevia maisemia.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muutunut. Pääosakolmikko on edelleen yhtä huono kuin aiemminkin. Tai ei nyt liioitella. Ronia näyttelevä Rupert Grint on petrannut kummasti ja näyttelee oikeasti hyvin. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Harryä esittävästä Daniel Radcliffesta tai Hermionea esittävästä Emma Watsonista. Mutta minkäs teet kun näyttelijät kahdeksan elokuvan pituiseen suurtuotantoon piti valita näyttelijöiden ollessa pikkulapsia. Tosin tuolloinkin taisi suurimpana valintakriteerinä olla yhdennäköisyys kirjojen hahmojen kanssa... Muu näyttelijäjoukko onkin sitten sen verran nimekäs (Alan Rickman, Ralph Fiennes, Helena Bonham Carter, Rhys Ifans jne.), että edes Radcliffe tai Watson eivät pysty pilaamaan mahtavaa kokonaisuutta. Elokuva näyttää ja kuulostaa hienolta. Tarina rullaa paljon jouhevammin kuin aiemmissa elokuvissa ja tunnelma on kiehtovalla tavalla synkkä. Yksi parhaista kohtauksista on se, jossa Harry, Hermione ja Ron ovat taikajuoman avulla muuttuneet kolmen aikuisen velhon kaksoisolennoiksi. Nuo kolme sivuosanäyttelijää tekevät mahtavan hauskat roolisuoritukset epävarmoina aikuisiksi naamioituneina nuorina.

Elokuvan jakaminen kahtia on antanut myös näyttelijöille enemmän tilaa ja Deathly Hallows sisältääkin monia mieleenpainuvia roolisuorituksia. Bill Nighy taikaministeriön johtohahmona ei ole todellakaan ainut, joka onnistuu tehtävässään. Esimerkiksi Imelda Staunton on mahtava Dolores Umbridgena ja Rhys Ifans Xenophilius Lovegoodina.

Kirjojen tapaan elokuvatkin ovat muuttuneet synkemmiksi ja etenkin Deathly Hallows näyttää enemmän nuorten aikuisten kuin lasten elokuvalta. K11 on mielestäni jopa hieman alakanttiin tehty ikärajasuositus, kun miettii elokuvan yleisilmettä. Pelottavien kohtausten lisäksi leffassa on hiukkasen romantiikkaa, mustasukkaisuutta ja jopa parisuhdetraamaa.

Ron Weasley: Hey!
Hermione Granger: You... complete arse, Ronald Weasley! You show up here after weeks, and you say 'Hey'?

 Vihdoin on siis tehty Potter-elokuva, jota suosittelen kaikille fantasiasta nauttiville. Itseasiassa en millään malttaisi odottaa viimeistä osaa!