Tähtisadetta

Kun huomioi sen miten huono Valentine's Day oli, ei odotuksia viitsinyt nostaa kovin korkealle New Year's Even osalta. Olin siis positiivisesti yllättynyt, vaikka leffa lähteekin käyntiin melkoisen hitaanlaisesti. New Year's Evessä on paremmat pikkutarinat kuin Valentine's Dayssä - juoni ei kulje ainoastaan perinteisten rakkaussuhteiden ympärillä. Näyttelijätkin ovat hitusen parempia ja leffassa oli joitakin aidosti hauskoja kohtauksia. Haluan silti kysyä muutamaa asiaa: a.) Miksi oi miksi Jessica Biel ja Ashton Kutcher ovat taas mukana?? Hollywood on täynnä vetäviä ja taitavia tähtiä ja mukaan on taas napattu nämä kaksi tv-näyttelijää (okei, tuo ei edes ole loukkaus, mutta en keksi nyt parempaa). b.) Miksi britit tekee sen aina paremmin? Ilmeisesti Love Actuallyn tasolle on mahdotonta yltää Amerikan kamaralta. c.) Miksi Sarah Jessica Parkerilla on elokuvassa vain yksi ihastuttava mekko? Odotin sinulta enemmän Sarah.

Sitten täysin elokuvaan liittymättömään aiheeseen. Mistä lähtien leffateattereissa on syöty omenoita? Sain viereeni maailmankaikkeuden ärsyttävimmän teinin, joka kommentoi tietysti leffaa (selkeästi nolostuneelle) kaverilleen ja lisäksi maiskutteli ja rouskutteli omenaa. Tämä ei onnekseni kestänyt kovin kauaa, mutta kun pääsin keskittymään itse elokuvaan, niin leffaseurani toisella puolella istunut nainen alkoi myös... rouskutella omenaa! Selittäkää tämä minulle. Laihdutuskuuri ennen joulua? Enemmän laihtuisi, jos olisi kokonaan syömättä. Popparit on jees, niistä ei kuulu läheskään yhtä megalomaanista ääntä kuin omenan rouskuttelusta. Aaarrgghh.

Don't waste my time

Viihteellinen yhteiskuntakritiikki on hankala laji. Ehkä juuri siksi yhteiskuntakriittiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta riipaisevia tosielämän kuvauksia. In Time on scifiä. Tarinan pohjana oleva ideologia, jos oikeudenmukaisuutta voi siksi kutsua, vie elokuvaa eteenpäin ja tekee siitä muistettavamman kuin useimmat nuorelle yleisölle suunnatut, seksikkäillä näyttelijöillä markkinoidut, popcorn-toimintaleffat. Ja siis popcorn-leffoissa ei ole mitään vikaa, itseasiassa In Time on myös monella tapaa sellainen, mutta se on lisäksi jotakin muuta.

Elokuvan näyttämönä on tulevaisuuden maailma, jossa aika on rahaa. 25 vuotta täytettyään kukaan ei vanhene, mutta elinaikaa lahjoitetaan kaikille vain yksi vuosi lisää. Jos tahtoo elää kauemmin, on ikää hankittava muilla keinoin ja rikkaat voivat elää ikuisesti. Mutta muutamien ikuisen elämän tähden on useiden kuoltava ja tämän epäoikeudenmukaisuuden ympärille on In Timen käsikirjoittanut ja ohjannut Andrew Niccol rakentanut tarinansa. Niccolin kynästä on saanut alkunsa myös nerokas Truman Show ja In Timen ajatusleikissä on jotakin samaa, vaikka elokuvat eivät ensi silmäyksellä samantyylisiä olekaan.

Teatteriin mennessäni minua kiinnosti etenkin nähdä miten Justin Timberlake pärjää toiminnallisessa pääosaroolissa. Hyvin pärjää. Minun puolestani Timberake voi jatkossakin keskittyä näyttelemiseen, sen verran hyvin se näyttää sujuvan. Ja Amanda Seyfried, voih Amanda Seyfried. Kuten olen aiemminkin todennut Seyfried on ihana ja äärimmäisen muuntautumiskykyinen - ja se jossakin arvostelussa väitetty pääparin välisen kemian uupuminen on sitten täyttä puppua. Mukavana lisänä leffassa nähdään myös ikuisesti pahiksia esittävä Cillian Murphy ja tällaiselle The Big Bang Theoryn ystävälle miellyttävänä yllätyksenä näyttelijäkaartiin on pestattu myös Leonard, tai siis Johnny Galecki. Kaiken tämän hehkutuksenkin jälkeen olen valmis antamaan elokuvalle vain kolme ja puoli tähteä. Neljän kokonaisen saamiseksi olisi tarvittu hieman lisää sitä jotakin, jota on hankala selittää.

kuvat1, kuvat2

It's snowing

Kuinkakohan usein olen käyttänyt lausahdusta "hyvän mielen elokuva"? I Don't Know How She Does It (hassusti suomennettu Kate Reddy - täydellä teholla yötä päivää) on sellainen elokuva. Olen oikeastaan väärä ihminen arvioimaan Sarah Jessica Parkerin leffoja, koska pääsääntöisesti pidän kaikista elokuvista, joissa nainen näyttelee. Olen siis täysin puolueellinen ja jos yrittäisin ajatella elokuvaa edes jollain tasolla objektiivisesti, saattaisin sanoa, että olihan se hieman tylsä ja ennalta arvattava, mutta en sitä kuitenkaan tee. I Don't Know How jne. (miksi pitää antaa tekeleilleen näin pitkiä nimiä??) on ehkä vähän kulunut, mutta toisaalta jotenkin ihanalla tavalla ja vaikka SJP on jopa ärsyttävän tehokas uraäiti, ei sekään haittaa. Tärkeintä on, että minulle tuli tästä elokuvasta hyvä mieli. Kunniamainita menee Greg Kinnearille, joka on aiemmin ollut mielestäni jotenkin ärsyttävä kaikissa elokuvissa, joissa on näytellyt. Nyt Greg on ihana.

Ehkä ihaninta leffassa on talvi ja siksi seuraavissa kuvissa on paljon lunta, koska fiilistelen jo joulua, ulkovaloja, lumiukkoja ja höyryäviä glögimukillisia.

kuvat

The Gods Need a Hero

Visuaalisesti upea. Erikoistehosteiltaan omaa luokkaansa. Tarinaltaan... Noh, en ihan osaa sanoa, miksi Immortals ei ollut niin hyvä kuin toivoin sen olevan. Väkivallalla mässäily oli sen verran ylenpalttista, että osin leffan jälkeinen hämmennys voi johtua siitä. Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se, että mahdollisuudet olisi ollut johonkin pökerryttävän upeaan, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin johonkin melko tavanomaiseen.

Immortalsin tarina on kehitelty Kreikan jumaltaruston pohjalta. Tapahtumien keskiössä ovat kuitenkin tavallinen nuori maalaispoika Theseus (roolinsa kunnialla hoitava Henry Cavill) sekä raaka ja vallanhimoinen kuningas Hyperion (puistattavan pelottava Mickey Rourke). Hyperion haluaa löytää tarunhohtoisen Epiruksen jousipyssyn, aseen jonka avulla hänen on mahdollista vapauttaa syvälle vuoren uumeniin vangitut Titaanit. Titaanit ja jumalat kykenevät surmaamaan toisiaan, vaikka muuten ovat kuolemattomia. Ymmärrettävästi jumalat eivät halua titaanien vapautuvan, mutta Zeus ei kuitenkaan haluaisi sotkeutua ihmisten välisiin sotiin. Theseus on jumalten suosiossa, mutta voiko hän johdattaa helleenijoukkionsa voittoon ja kukistaa Hyperionin?

Immortalsissa 3D-tehosteet todella toimivat. Suosittelisin leffaa niille, jotka pitivät Clash of the Titansista, vaikkakin leffat eroavat toisistaan jonkinverran. Clash of the Titans oli kevyempi ja eräällä tavalla viihteellisempi. Immortals on raskaampi ja melkoisesti raaempi, mutta näyttelytyöltään ja erikoistehosteiltaan hienompi. Rourke on ollut paras mahdollinen valinta Hyperioniksi, sen verran vakuuttavasti hän esittää tuota kammottavaa murhaajaa. Cavill on Theseuksena mainio ja toivon näkeväni hänet jatkossa muissakin isommissa rooleissa. Jumalia toivoin näkeväni elokuvassa enemmän, nyt Zeus (Luke Evans), Athena (Isabel Lucas), Poseidon (Kellan Lutz) ja muut jäävät melko pieniin rooleihin - tämä on sääli, koska kohtaukset joissa jumalat ovat mukana, ovat elokuvan parhaimmistoa.

kuvat

Unknown

Jos minulta kysytään, niin täydellisen sunnuntai-illan ainekset ovat itse leivottu valkosipulipatonki, valkoviini ja todella hyvä elokuva. Unknown vuokrattiin vanhempieni suosituksesta ja onneksi vuokrattiin. Liam Neeson näyttelee pääosaa tässä kekseliäässä thrillerissä, jonka lopputulosta tuskin kovin moni pystyy arvaamaan. Neeson on tohtori Martin Harris, joka saapuu Berliiniin vaimonsa kanssa, pitääkseen puheen paikallisessa tiedekonferenssissa. Hotellille saapuessaan Harris huomaa, että hänen salkkunsa on jäänyt lentoasemalle ja hän kiirehtii taksilla hakemaan sitä. Sitten sattuu onnettomuus, jonka johdosta Harris joutuu koomaan neljäksi päiväksi. Mitä siitä seuraa?

Tämän enempää en oikeastaan halua paljastaa leffan juonesta. Kerron vain, että se on hyvä. Neesonin lisäksi leffassa nähdään muitakin tuttuja näyttelijöitä, kuten Mad Menin January Jones, Diane Kruger ja Bruno Ganz, joka näytteli Hitleriä Perikato-elokuvassa (jonka pohjalta tehtyjä uudelleen tekstitettyjä -pätkiä on YouTubessa pilvin pimein - ja vitsi ei vanhene). Paras on kuitenkin Neeson, jonka charmi nostaisi varmaan heikoimmankin leffan melko hyväksi. Irlantilainen Neeson kuuluu mielestäni vähän samaan joukkoon kuin britti Colin Firth, molemmat tuntuvat valitsevan elokuvaprojekteja, joista pidän ja molemmissa on sitä hiljaista vangitsevuutta, joka lienee iän mukanaan tuoma lisä.

kuva

Source Code

Sunnuntai-illan leffaksi valikoitui Jake Gyllenhaalin tähdittämä Source Code, koska taloudessamme supersankarielokuvista pitää vain yksi henkilö, minä. Source Code onkin ollut tarkoituksena tsekata jo aiemmin ja trailerin perusteella tarina vaikutti kiinnostavalta. Scifi-leffat eivät yleensä ole olleet kaikista eniten mieleeni, mutta tämän elokuva kohdalla toivoisin muidenkin scifi-epäilijöiden tekevän poikkeuksen ja antavan elokuvalle tilaisuuden.

Colter Stevens (Gyllenhaal), armeijan helikopterilentäjä, herää junassa. Vastapäätä istuu tuntematon nainen, eikä Stevens muista miten on junaan joutunut. Junan vessassa peilistä katsoo tuntematon mies. Kahdeksan minuutin kuluttua juna räjähtää. Räjähdyksen jälkeen Stevens löytää itsensä pienestä ahtaasta kapselista, jossa hänellä on puheyhteys tuntemattoman armeijan työntekijän (Vera Farmiga) kanssa. Stevens on otettu mukaan projektiin, jonka tarkoituksena on selvittää kuka räjäytti pommin, ja ilmeisen kehittyneen teknologian avulla, Stevens pystyy elämään uudelleen yhden matkustajan elämän viimeiset kahdeksan minuuttia. Armeijalla on tiedossa, että junan räjäyttänyt henkilö suunnittelee suurempaa terroritekoa ja syyllisen kiinnisaamisella on kiire.

Etenkin Gyllenhaal on nappi valinta rooliinsa. Erikoistehosteet on toteutettu hienosti ja vaikka juoni on osin moniselitteinen, ei katsoja putoa kyydistä missään vaiheessa. Source Code ja Inception ovat saaneet minut tarkistamaan mielipiteeni scifi-elokuvia kohtaan. Näin kekseliäitä toteutuksia katsoo ilokseen. Käykäähän muutkin vuokramassa!

kuva

Never Let Me Go - Ole luonani aina

On elokuvia, jotka jokaisen tulisi katsoa. Nevet Let Me Go on sellainen elokuva. Se on raastavan surullinen, mutta samaan aikaan levollinen tarina. Se on kertomus oman kohtalon hyväksymisestä ja rohkeudesta kohdata väistämätön. Toisaalta se aiheuttaa katsojassa vastareaktion ja halun huutaa: "Taistelkaa vastaan!". En halua kertoa elokuvan juonta, vaikka se monessa arvostelussa onkin osin paljastettu. Jotain voinen silti elokuvan tarinasta kirjoittaa. Kaikki alkaa perinteikkäästä englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jossa lapset näyttävät eläneen koko elämänsä. Kuten muillakin sen ikäisillä, näilläkin lapsilla on unelmia, mutta pian he joutuvat hyväksymään, että noista unelmista on luovuttava. Sisäoppilaitoiksessa arjen huippuhetkiin kuuluu "kuorman" saapuminen. Kuljettaja tuo mukanaan laatikoittain leluja, kasetteja ja muita tavaroita, joita lapset voivat ansaitsemillaan poleteilla ostaa. Tavarat ovat kuitenkin vanhoja, kuluneita - selkeästi jonkun jo käyttämiä.

Tommy (Andrew Garfield) joutuu tuon tuosta tovereidensa kiusaamaksi. Kathy (Carey Mulligan) haluaa olla Tommyn ystävä ja pian heistä tuleekin läheisiä. Kathyn ystävä Ruth (Keira Knightley) on aiemmin kiusannut ja pilkannut Tommya, mutta Kathyn ystävyttyttyä Tommyn kanssa, Ruth huomaa Tommyssa uuden puolen. Ruth ja Tommy alkavat seurustella. Kathy jää ulkopuolelle. Tämä kolmen henkilöhahmon draama on koko elokuvan keskiössä. Tarina kerrotaan näiden hahmojen kautta ja se tekee siitä erityisen koskettavan. Katsoja tutustuu kaikkiin kolmeen ja joutuu katsomaan kuinka heille käy.

Mulligan on järisyttävän hyvä näyttelijä ja Never Let Me Go:ssa hän on aivan yhtä hyvä kuin oli An Educationissakin. Nuorta Kathya esittävä Izzy Meikle-Small on muuten myös todella lahjakas ja muutenkin aivan ihana. Mistä näitä lapsinäyttelijöitä oikein löydetään? Garfield teki vaikutuksen The Social Networkissa ja on näyttelee nyt Tommyn roolin valtavan herkästi. Knightley ei ole koskaan lukeutunut lempinäyttelijöihini, mutta myönnettäköön, että tähän rooliin hän sopii oikein hyvin.

Loppuhuomautuksena: tämä elokuva saattaa olla parempi katsoa kotona, jos olet kaltaistani helposti herkistyvää sorttia. Itse tiesin kyllä, että tulossa on todella surullinen elokuva, mutta en voinut odottaa dvd-versiota. Eikä se kai niin kamalaa ole, jos vähän kyynelehtii. Ainakin kyseessä on elokuva, joka ei voi jättää ketään kylmäksi.

Juna jatkaa vaan

Ei kuulosta miltään huippu hyvän leffan juonelta: junaa siirretään ilman kuljettajaa varikolta, automaattijarrutus ei toimi ja kappas, juna pääsee karkuun. Sitten jahdataan junaa helikopterein, pysäytysestein ja hiljennetään toisen junan avulla. Lopulta pysäytysoperaation viimeinen toivo on Denzel Washingtonin ja Chris Pinen esittämä junailijakaksikko (?). Pystyvätkö he pysäyttämään junan?!

Unstoppable on kuitenkin oivallinen. Siitä puuttuu lähes täysin useimmille toimintaleffoille ominainen machoilu ja siksi se onkin niin virkistävää katsottavaa. Lisämausteensa tuo tieto, että leffa perustuu tositapahtumiin. Chris Pinen sinisilmiä katsoo ilokseen ja Washington on... no Washington eli tasaisen vakuuttava. Rosario Dawson junaliikenteenvalvojana (?) on mainio ja ehkä elokuvan mielenkiintoisin henkilö.

Leffan aikana jännitin oikeasti, että mitä tapahtuu. Siis vaikka seuraan kyllä uutisia ja tiesin mitä tapahtui. Harvemmin muistan kiittää ohjaajia ja käsikirjoittajia, mutta nyt täytyy kyllä kiittää molempia. Mark Bomback on onnistunut siirtämään tositarinan valkokankaalle täydellisesti. Tony Scott on ohjannut leffan mainiosti ja jännitystä rakennetaan pikku hiljaa. Scott on muuten ohjannut toisenkin viime vuosien parhaista toimintajännäreistä, nimittäin metroon sijoittuvan The Taking of Pelham 1 2 3:n. Tuossakin elokuvassa pääosassa on Washington (rinnallaan ah niin miehekäs John Travolta).

kuvat: AllMoviePhoto

Limitless

Noin yleensä olen melko penseä julistamaan mitään elokuvaa vuoden parhaaksi ennen kesäkuuta, mutta nyt tekisi kyllä mieli. Harvoin sanon leffan jälkeen, että en muuttaisi siitä mitään, en yhtikäs mitään, mutta nyt sanon. Limitless on täydellinen. On hassua, että en edes ollut lukenut elokuvasta paljoakaan ennen sen näkemistä. Oikeastaan se nyt sattui menemään teatterissa sopivaan aikaan ja kun pääosassa on Bradley Cooper niin ajattelin, että kyseessä voi olla ihan hyvä vappupäivän viihdyke. Viihdyttävä elokuva todellakin on ja lisäksi niin paljon enemmän. Tarina menee yksinkertaisuudessaan näin: Cooperin esittämä Eddie tapaa kadulla yllättäen ex-vaimonsa veljen ja saa tältä pienen kirkkaan pillerin. Eddie on melko pohjalla - oman kirjan kirjoittaminen ei etene ja kustantaja huohottaa niskaan, tyttöystävä ei jaksa katsella nuhjuista ja paikallaan junnaavaa miestä ja vuokraisäntäkin vaatii maksua. Eddiellä nielaisee pillerin, eihän elämä huonommaksikaan voi muuttua? Sitten alkaa tapahtua. Pilleri mahdollistaa ihmiselle koko aivokapasiteetin käytön. Tavallisesti hyödynnämme noin 20 prosenttia aivojemme kapasiteetista, joten mitä voikaan tehdä ihminen, jonka aivot toimivat huipputehokkaasti? Mutta, kuten monilla lääkkeillä, myös Eddien pillerillä on sivuvaikutuksensa. Tämän enempää lienee turha paljastaa. Leffan nerokkuus piilee kuvallisessa kerronnassa ja tarinan koukuttavuudessa. Cooper on loistava ja myös pienemmässä roolissa nähtävä Robert De Niro on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Suosittelen todellakin leffaa kaikille! Traileri ei näytä läheskään miten mainio elokuva onkaan kyseessä.

Stone

Stone. Olen odottanut tätä elokuvaa yli vuoden. Olen lukenut arvioita ja toivonut, että leffa saataisiin vihdoin Suomeen. Elokuvateattereihin Edward Nortonin, Robert De Niron, Milla Jovovichin ja Frances Conroyn tähdittämä draama-trilleri ei päässyt, mutta sitten viime viikolla juuri ennen Lontooseen lähtöämme avomies huomautti, että leffa näyttäisi nyt olevan vuokrattavissa. Melkein harkitsin matkan peruuttamista. Tosin ihan hyvä, etten jäänyt kotiin. Lontoo oli taas mahtava ja nyt olen lisäksi kihloissa. Anyways, takaisin asiaan. Stone haettiin eilen tärisevin käsin lähi-Makuunista. Odotukset olivat korkealla, sillä Norton on lempinäyttelijäni. Myönnettäköön, että en erityisemmin pitänyt Nortonin edellisestä leffasta Leaves of Grass, joka sekään ei päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Suuri yleisö lienee viimeksi nähnyt Nortonin 2008 ilmestyneessä Pride and Gloryssa. Stone kertoo kahdeksan vuotta vankilassa tuhopolton takia istuneesta Stonesta (Norton), jonka mahdollinen vapautuminen on kiinni eläkkeelle pian pääsevän ehdonalaisvalvojan (De Niro) arvioinnista. Ulkomaailmassa Stonea odottaa kaunis vaimo (Jovovich), joka tekisi miltei mitä tahansa saadakseen miehensä ulos vankilasta.

Leaves of Grassin tapaan myös Stone oli pettymys. Leffaa katsoessa odottaa koko ajan sitä suurta juonenkäännettä, joka kertoisi mistä elokuvassa lopulta on kyse. Sitä ei tule. Lopputekstien pyöriessä olo oli hämmentynyt. Näyttelijät olivat kaikki hyviä ja leffassa oli hienoa jännitettä, mutta lopulta tekele lässähtää. Ihan kuin homma olisi jätetty aivan kesken. Toinen vaihtoehto on, että tämä on niitä hienoja indie-elokuvia, joita ymmärtää vain pieni ja sivistynyt yleisö. Huoh. Luulisi, että tämän tason näyttelit huomaisivat kässäriä lukiessaan onko elokuvassa aineksia menestykseksi. Kai se nyt jotakin kertoo, että neljä huippunäyttelijää ei saa tehtyä leffaa, joka pääsisi kansainväliseen levitykseen tai edes laajaan kansalliseen levitykseen USA:ssa. On tietysti mahdollista, että käsikirjoitus vaikutti hyvältä, mutta visio ei siirtynyt filmille. Leffassa on paljon hengellisiä ajatuksia ja piirteitä, jotka toimivat ehkä paremmin tekstinä. Kohtauksissa on myös imua ja dialogi toimii paikoin mainiosti. Suurin ongelma onkin kohtauksien sitominen kokonaisuudeksi.

De Niron tähti on ollut laskussa jo jonkin aikaa ja nyt alkaa hälyttävästi näyttämään siltä, että Nortonkin jää unohduksiin, jos ei saa pian aikaiseksi uutta Kirjavan hunnun tai American History X:n kaltaista menestysleffaa. Kaikesta huolimatta oli hienoa nähdä Norton uudessa leffassa. Toivotaan, että seuraava on parempi. Ne joiden odotukset eivät ole olleet tämän leffan osalta pilvissä, saattavat siitä nauttiakin, joten ottakaa tämä arvio pettyneen über-fanin tilityksenä. Taidan katsoa leffan joskus uusiksi, jos se vaikka toisella katsomisella aukeaisi paremmin.

"What big eyes you have"

Amanda Seyfried on ihana. Itseasiassa Amanda Seyfried on niin ihana, että keskinkertainen kauhuelokuvakin muuttuu oikein miellyttäväksi katselukokemukseksi. Red Riding Hood on saanut erittäin paljon erittäin huonoja arvioita, mutta olen melko tyytyväinen, että päädyin silti katsastamaan leffan ihan itse. Lapsuutemme satu on muutettu ihmissusitarinaksi. Seyfried näyttelee pienen syrjäisen kylän tyttöä Valerieta, jonka sisko joutuu julman ihmissuden uhriksi. Kylän miehet lähtevät susijahtiin, mutta asiaan perehtynyt ihmissudentappaja (Gary Oldman) osaa kertoa kyläläisille, että heidän tappamansa susi on ihan tavallinen harmaa metsän asukki ja oikea paholainen lymyilee lähempänä kuin voisi arvatakaan. Mutta kuka onkaan susi lampaan vaatteissa?

Sukupuoleni edustajille elokuva tarjoaa ihan kiitettävästi silmänruokaa, sillä Valerieta piirittää kaksi komeaa nuorukaista, Peter (Shiloh Fernandez) ja Henry (Max Irons). Olen kovin vakuuttunut kyvyistäni arvata syyllinen jo leffan alkumetreillä, mutta tällä kertaa epäonnistuin. Siitäkin pisteet tälle romanttiselle fantasiaa ja kauhua yhdistelevälle Punahilkka-filmatisoinnille.

"You know the most interesting thing about doing something terrible?"

Sinänsä mielenkiintoista, että John Malkovichin elokuvista minulla on näkemättä Being John Malkovich. On toki näkemättä monia muitakin, mutta tuo lienee ilmeisin niistä, jotka olisi katsottava, jos haluaa saada tarkemman kuvan Malkovichista näyttelijänä.

Eilen katsoimme Ripley's Game - leffan, jonka suomennos, Lahjakkaan herra Ripleyn paluu, on melkoisen harhaanjohtava. Ripley's Game ei nimittäin ole jatko-osa kuuluisammalle Matt Damonin tähdittämälle Lahjakkaalle herra Ripleylle, vaikka molemmat perustuvatkin Patricia Highsmithin romaaneihin. Malkovich on Ripley's Gamessa Tom Ripley, rikas ja sivistynyt amerikkalainen rikollinen, joka asuu Italian maaseudulla kauniin cembaloa soittavan naisystävänsä kanssa. Toisessa pääosassa on tavallista taulun kehystäjää Jonathania esittävä Dougray Scott. Jonathan sairastaa leukemiaa ja ehkä siksi ei osaa kieltäytyä eteensä tulevasta mahdollisuudesta ansaita paljon rahaa painamalla liipaisinta. Hyvä elokuva, jonka ehdottomasti parhaita puolia ovat päänäyttelijät. Mielenkiintoisen lisän elokuvaan tuo cembalolla soitettu musiikki, joka kuulostaa jotenkin maagiselta ja sopivalla tavalla vanhahtavalta.

Malkovich on tehnyt joukon mielenkiintoisia elokuvia ja joukossa on myös rooleja, joihin hänen voisi ensi katsomalla ajatella olevan turhankin taitava. Tarkoitan nyt sellaisia melko pieniä sivurooleja, joissa ei näytä olevan kauheasti haastetta, kuten roolit sellaisissa elokuvissa, kuin Johnny English tai Burn After Reading. Sitten taas on sellaisia  mielenkiintoisia rooleja, kuten Con airin Cyrus "The Virus", joissa Malkovich pääsee näyttämään missä on paras, nimittäin esittäessään pahiksia. Malkovichin lookki on kuin luotu näihin roistorooleihin, joissa on myös syvyyttä ja hyvin hän on tätä puolta hyödyntänytkin urallaan. Soisin hänelle uuden pääroolin, jossakin erityisen hyvin kirjoitetussa ja ohjatussa elokuvassa, sillä viime vuosina Malkovich on tehnyt enimmäkseen sivurooleja, tosin niissäkin hän on päässyt loistamaan.

Otsikkona taas lainaus leffasta, koska niitä on niin hauska lueskella - ja koska en taidakaan olla niin innovatiivinen kuin toivoisin. Tässä vielä Ripley's Gamen traileri:

Onnelliset

Eilinen oli vapaapäivä. Suunnitelmissa rentouttava positiivinen elokuva, vaatekaupoissa kiertelyä ja tietysti mahdottoman ihanien vaatteiden löytämistä, illallinen kaverin kanssa mukavassa ravintolassa ja kotona mielenkiintoinen suuri vaalitentti. En antanut edellispäivien huonon olon ja kipeyden häiritä, vaan päätin, että nyt olen terve, kun on tämä ihana vapaapäiväkin ja kaikkea kivaa tekemistä. Olo oli kuitenkin melko vetelä, mutta mitäs tuosta, kun olin menossa päivänäytökseen ja niissähän ei koskaan ole juuri ketään. Luvassa oli siis rauhallinen elokuvakokemus. Uskaltauduin jopa ostamaan mukaan patongin, kun eihän siellä olisi ketään valittamassa. Toisin kävi. Sali täyttyi kokonaan eläkeikäisistä tädeistä ja muutamasta sedästäkin. En kehdannut mussuttaa patonkiani leffan aikana, joten hotkaisin sen sitten ennen trailereita. Mietiskelin siinä, että onneksi vanhempi väki osaa kunnioittaa elokuvahetkeä ja ei melua kesken leffan. Mitä vielä, suurin osa katsojista oli kyllä hiljaa, mutta yksi täti-ihminen koki tärkeäksi kommentoida elokuvassa esiintyvää ruokotonta juomista. "Siis hyi olkoon." "Ei ole selvinpäin taaskaan. Ei ole." "Herranjumala." No, oikeastaan kommentit olivat ihan viihdyttäviä ja eivät lainkaan niin ärsyttäviä kuin meluavat teinit. Leffan jälkeen sitten kauppoihin. Tulos: kaksi vaatekappaletta, joista toinen oli mallia Ikea: kokoa itse kotona. Olisi tietysti voinut tarkistaa sen mekkosen saumat jo siellä kaupassa. Ruoka oli sentään oikein mainiota, kuten seurakin. Sitten suuntasin bussiasemalle täyden mahani kanssa. Ilmeisesti olisi kuitenkin kannattanut jäädä kotiin, sillä humina korvissa, näkökentän sumeneminen ja horjuva tasapaino ovat usein merkkejä siitä, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Taiteilin itseni kuitenkin kotiin ehjin nahoin ja vaalikeskustelukin oli parempi kuin yksikään aiemmista. Ei siis kuitenkaan niin huono päivä, varsinkin kun kotona odotti suussa sulava mutakakku.

Entä se elokuva sitten? Odotin siis erittäin positiivista, Englannin maaseutuidylliä henkivää pikku elokuvaa. Puolet leffasta oli juurikin sitä mitä toivoin. Toinen puoli oli masennusta, valitusta, alkoholismia ja kuolemaa. Toki juuri tuo kontrasti tekee Another Yearista elokuvan, joka jokaisen elämäänsä tyytymättömän ihmisen tulisi katsoa. Katselukokemuksen jälkeen voi sitten joko todeta, että "huh, kun on itsellä asiat oikeastaan aika mainiosti" tai "huh, miten olenkaan päästänyt itseni tähän jamaan". Luulen, että tätä elokuvaa en unohda. Se on riipaiseva muistutus siitä miten paljon voi saada aikaan omalla asenteella. Toki niillä, joilla menee leffassa huonosti on asioissa parannettavaa. Yksinäisyys voi olla musertavaa, varsinkin kun elokuvan päähenkilöillä, vanhalla onnellisella pariskunnalla Tomilla ja Gerryllä (ihanat, ihanat ja vielä kerran ihanat Jim Broadbent ja Ruth Sheen) on elämä mallillaan juuri siksi, että heillä on toisensa (ja siksi, että he ymmärtävät näyttää toisilleen miten paljon välittävät). Pariskunnan vuosikymmeniä kestäneen rakkauden esittäminen on Another Yearin miellyttävin piirre. Olisin halunnut nähdä sitä vieläkin enemmän, mutta toisalta, silloin kyseessä olisi ollut toinen, mahdollisesti vähemmän koskettava elokuva. Lesley Manville tekee hienon roolityön uskomattoman epävakaana, epävarmana, epätoivoisena ja onnettomana Maryna, jokaa hakee omaan elämäänsä lämpöä Tomin ja Gerryn hoivasta. Samalla Mary kuitenkin kadehtii ystäviään ja näiden onnea niin paljon, että se tekee hänet entistäkin surkeammaksi. Mary on kestämätön hahmo, jota on hankala sympatiseerata. Lopussa kuitenkin toivoisi, että Marykin näkisi, että hän itse tekee itsensä onnettomaksi ja ymmärtäisi miksi Tom ja Gerry ovat niin onnellisia, myönteistä elämänasennetta kun ei valitettavasti myydä missään kaupassa. Another Year jätti minut aluksi minut hieman apeaksi. Nyt kuitenkin alan ymmärtää paremmin ja paremmin elokuvan piilevän positiivisuuden.

Another Year on paikoin erittäin kaunis.Onnellisuus kaunistaa...

Seeing Red

Toimintaa on mielestäni kahdenlaista - sellaista, jossa odottaakin saavansa nauraa järjettömälle machoilulle ja sellaista joka on jotenkin todentuntuista. Red kuuluu ensimmäiseen ryhmään. Bruce Willis on uransa aikana tehnyt lukuisia elokuvia, jotka muistuttavat kovasti Die Hardeja, siis sellaisia vähän kieli poskessa tehtyjä toimintapläjäyksiä. (Tosin lähemmin tarkasteltuna noista leffoista Die Hard taitaa olla vähiten kieli poskessa tehdyn oloinen...) Red on Willisin viime aikaisista tuotoksista paras ja ei vähiten siksi, että mukana ovat legendaarinen Morgan Freeman ja vähintään yhtä legendaarinen Helen Mirren. Leffa alkaa jännästi niin, että katsoja luulee väärän leffan eksyneen dvd-laitteeseen. Rauhallista tunnelmaa ei kuitenkaan kestä kauaa. CIA:n entinen agentti Frank Moses (Willis) on jostain syystä saanut peräänsä iskujoukot, joiden mielestä mies kuuluisi hautaan. Selvää ei ole miksi Mosesta yht'äkkiä näin vainotaan. Vaarassa on myös Mosesin elämää langan päässä piristänyt eläkevirkailija Sarah (Mary-Louise Parker). Kaksikko lähtee pakomatkalle, tosin Sarah vähemmän omasta tahdostaan. Erilaisten sattumusten myötä muitakin entisiä agentteja (John Malkovich on muuten taas iskussa) saadaan Mosesin avuksi ja sitten rymistellään ja paukutellaan. Kannattaa katsastaa, jos kaipaa viihdykettä iltansa ratoksi, eikä kiinnosta pahemmin rasittaa aivosoluaan. Minä viihdyin Redin seurassa.

Kaunis, huoleton elämä

Täysin suunnittelematta jäin eilen katsomaan Neloselta tullutta Toscanan auringon alla -elokuvaa, jossa eroprosessia läpikäyvä amerikkalainen kirjailija Frances (Diane Lane) päätyy ystäviensä kehoituksesta homopariskuntien seuramatkalle Italian Toscanaan. Seuramatka muuttuu uudeksi kotipaikaksi ja Frances huomaa pian remontoivansa ostamaansa vanhaa maaseutuhuvilaa, kestitsevänsä puolalaisia työmiehiään ja välillä nauttivansa ja välillä ahdistuvansa äkillisestä elämänmuutoksesta. Tämä elokuva pitäisi olla osa jokaista Näin selviät eron jälkeen- kurssia. Minä ainakin tahdon muuttaa Toscanaan ja elää leppoisasti auringonkukkapeltojen keskellä. Jotkin elokuvat ovat erityisen inspiroivia erityisesti sen ansiosta miltä ne näyttävät. Under the Tuscan sun on niin kaunis, että en saanut elokuvaa mielestäni ja siksipä seuraavat kuvakollaasit:

Rakastan elokuvia joista tulee hyvälle mielellä ja joihin ei ole väkipakolla lisätty useita surullisia kohtauksia. Toscanan auringon alla on todella positiivinen elokuva, vaikka kaikki ei koko ajan menekään päähenkilön toiveiden mukaan. Muita hyvänmielen elokuvia ovat ainakin: Mamma Mia!, 500 Days of Summer, Amélie, Forrest Gump ja Love Actually. Kaikkia edellisiä yhdistää elokuvallinen kauneus ja positiivinen tarina, mutta Toscanan auringon alla kiilaa kyllä ensimmäiseksi kun kisataan kauneudessa. Itseasiassa se muistuttaa hyvin paljon mielestäni kaikkien aikojen kauneinta elokuvaa: Vicky Cristina Barcelonaa.