On elokuvia, jotka jokaisen tulisi katsoa. Nevet Let Me Go on sellainen elokuva. Se on raastavan surullinen, mutta samaan aikaan levollinen tarina. Se on kertomus oman kohtalon hyväksymisestä ja rohkeudesta kohdata väistämätön. Toisaalta se aiheuttaa katsojassa vastareaktion ja halun huutaa: "Taistelkaa vastaan!". En halua kertoa elokuvan juonta, vaikka se monessa arvostelussa onkin osin paljastettu. Jotain voinen silti elokuvan tarinasta kirjoittaa. Kaikki alkaa perinteikkäästä englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jossa lapset näyttävät eläneen koko elämänsä. Kuten muillakin sen ikäisillä, näilläkin lapsilla on unelmia, mutta pian he joutuvat hyväksymään, että noista unelmista on luovuttava. Sisäoppilaitoiksessa arjen huippuhetkiin kuuluu "kuorman" saapuminen. Kuljettaja tuo mukanaan laatikoittain leluja, kasetteja ja muita tavaroita, joita lapset voivat ansaitsemillaan poleteilla ostaa. Tavarat ovat kuitenkin vanhoja, kuluneita - selkeästi jonkun jo käyttämiä.
Tommy (Andrew Garfield) joutuu tuon tuosta tovereidensa kiusaamaksi. Kathy (Carey Mulligan) haluaa olla Tommyn ystävä ja pian heistä tuleekin läheisiä. Kathyn ystävä Ruth (Keira Knightley) on aiemmin kiusannut ja pilkannut Tommya, mutta Kathyn ystävyttyttyä Tommyn kanssa, Ruth huomaa Tommyssa uuden puolen. Ruth ja Tommy alkavat seurustella. Kathy jää ulkopuolelle. Tämä kolmen henkilöhahmon draama on koko elokuvan keskiössä. Tarina kerrotaan näiden hahmojen kautta ja se tekee siitä erityisen koskettavan. Katsoja tutustuu kaikkiin kolmeen ja joutuu katsomaan kuinka heille käy.
Mulligan on järisyttävän hyvä näyttelijä ja Never Let Me Go:ssa hän on aivan yhtä hyvä kuin oli An Educationissakin. Nuorta Kathya esittävä Izzy Meikle-Small on muuten myös todella lahjakas ja muutenkin aivan ihana. Mistä näitä lapsinäyttelijöitä oikein löydetään? Garfield teki vaikutuksen The Social Networkissa ja on näyttelee nyt Tommyn roolin valtavan herkästi. Knightley ei ole koskaan lukeutunut lempinäyttelijöihini, mutta myönnettäköön, että tähän rooliin hän sopii oikein hyvin.
Loppuhuomautuksena: tämä elokuva saattaa olla parempi katsoa kotona, jos olet kaltaistani helposti herkistyvää sorttia. Itse tiesin kyllä, että tulossa on todella surullinen elokuva, mutta en voinut odottaa dvd-versiota. Eikä se kai niin kamalaa ole, jos vähän kyynelehtii. Ainakin kyseessä on elokuva, joka ei voi jättää ketään kylmäksi.
Ei kuulosta miltään huippu hyvän leffan juonelta: junaa siirretään ilman kuljettajaa varikolta, automaattijarrutus ei toimi ja kappas, juna pääsee karkuun. Sitten jahdataan junaa helikopterein, pysäytysestein ja hiljennetään toisen junan avulla. Lopulta pysäytysoperaation viimeinen toivo on Denzel Washingtonin ja Chris Pinen esittämä junailijakaksikko (?). Pystyvätkö he pysäyttämään junan?!
Unstoppable on kuitenkin oivallinen. Siitä puuttuu lähes täysin useimmille toimintaleffoille ominainen machoilu ja siksi se onkin niin virkistävää katsottavaa. Lisämausteensa tuo tieto, että leffa perustuu tositapahtumiin. Chris Pinen sinisilmiä katsoo ilokseen ja Washington on... no Washington eli tasaisen vakuuttava. Rosario Dawson junaliikenteenvalvojana (?) on mainio ja ehkä elokuvan mielenkiintoisin henkilö.
Leffan aikana jännitin oikeasti, että mitä tapahtuu. Siis vaikka seuraan kyllä uutisia ja tiesin mitä tapahtui. Harvemmin muistan kiittää ohjaajia ja käsikirjoittajia, mutta nyt täytyy kyllä kiittää molempia. Mark Bomback on onnistunut siirtämään tositarinan valkokankaalle täydellisesti. Tony Scott on ohjannut leffan mainiosti ja jännitystä rakennetaan pikku hiljaa. Scott on muuten ohjannut toisenkin viime vuosien parhaista toimintajännäreistä, nimittäin metroon sijoittuvan The Taking of Pelham 1 2 3:n. Tuossakin elokuvassa pääosassa on Washington (rinnallaan ah niin miehekäs John Travolta).
Noin yleensä olen melko penseä julistamaan mitään elokuvaa vuoden parhaaksi ennen kesäkuuta, mutta nyt tekisi kyllä mieli. Harvoin sanon leffan jälkeen, että en muuttaisi siitä mitään, en yhtikäs mitään, mutta nyt sanon. Limitless on täydellinen. On hassua, että en edes ollut lukenut elokuvasta paljoakaan ennen sen näkemistä. Oikeastaan se nyt sattui menemään teatterissa sopivaan aikaan ja kun pääosassa on Bradley Cooper niin ajattelin, että kyseessä voi olla ihan hyvä vappupäivän viihdyke. Viihdyttävä elokuva todellakin on ja lisäksi niin paljon enemmän. Tarina menee yksinkertaisuudessaan näin: Cooperin esittämä Eddie tapaa kadulla yllättäen ex-vaimonsa veljen ja saa tältä pienen kirkkaan pillerin. Eddie on melko pohjalla - oman kirjan kirjoittaminen ei etene ja kustantaja huohottaa niskaan, tyttöystävä ei jaksa katsella nuhjuista ja paikallaan junnaavaa miestä ja vuokraisäntäkin vaatii maksua. Eddiellä nielaisee pillerin, eihän elämä huonommaksikaan voi muuttua? Sitten alkaa tapahtua. Pilleri mahdollistaa ihmiselle koko aivokapasiteetin käytön. Tavallisesti hyödynnämme noin 20 prosenttia aivojemme kapasiteetista, joten mitä voikaan tehdä ihminen, jonka aivot toimivat huipputehokkaasti? Mutta, kuten monilla lääkkeillä, myös Eddien pillerillä on sivuvaikutuksensa. Tämän enempää lienee turha paljastaa. Leffan nerokkuus piilee kuvallisessa kerronnassa ja tarinan koukuttavuudessa. Cooper on loistava ja myös pienemmässä roolissa nähtävä Robert De Niro on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Suosittelen todellakin leffaa kaikille! Traileri ei näytä läheskään miten mainio elokuva onkaan kyseessä.
Stone. Olen odottanut tätä elokuvaa yli vuoden. Olen lukenut arvioita ja toivonut, että leffa saataisiin vihdoin Suomeen. Elokuvateattereihin Edward Nortonin, Robert De Niron, Milla Jovovichin ja Frances Conroyn tähdittämä draama-trilleri ei päässyt, mutta sitten viime viikolla juuri ennen Lontooseen lähtöämme avomies huomautti, että leffa näyttäisi nyt olevan vuokrattavissa. Melkein harkitsin matkan peruuttamista. Tosin ihan hyvä, etten jäänyt kotiin. Lontoo oli taas mahtava ja nyt olen lisäksi kihloissa. Anyways, takaisin asiaan. Stone haettiin eilen tärisevin käsin lähi-Makuunista. Odotukset olivat korkealla, sillä Norton on lempinäyttelijäni. Myönnettäköön, että en erityisemmin pitänyt Nortonin edellisestä leffasta Leaves of Grass, joka sekään ei päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Suuri yleisö lienee viimeksi nähnyt Nortonin 2008 ilmestyneessä Pride and Gloryssa. Stone kertoo kahdeksan vuotta vankilassa tuhopolton takia istuneesta Stonesta (Norton), jonka mahdollinen vapautuminen on kiinni eläkkeelle pian pääsevän ehdonalaisvalvojan (De Niro) arvioinnista. Ulkomaailmassa Stonea odottaa kaunis vaimo (Jovovich), joka tekisi miltei mitä tahansa saadakseen miehensä ulos vankilasta.
Leaves of Grassin tapaan myös Stone oli pettymys. Leffaa katsoessa odottaa koko ajan sitä suurta juonenkäännettä, joka kertoisi mistä elokuvassa lopulta on kyse. Sitä ei tule. Lopputekstien pyöriessä olo oli hämmentynyt. Näyttelijät olivat kaikki hyviä ja leffassa oli hienoa jännitettä, mutta lopulta tekele lässähtää. Ihan kuin homma olisi jätetty aivan kesken. Toinen vaihtoehto on, että tämä on niitä hienoja indie-elokuvia, joita ymmärtää vain pieni ja sivistynyt yleisö. Huoh. Luulisi, että tämän tason näyttelit huomaisivat kässäriä lukiessaan onko elokuvassa aineksia menestykseksi. Kai se nyt jotakin kertoo, että neljä huippunäyttelijää ei saa tehtyä leffaa, joka pääsisi kansainväliseen levitykseen tai edes laajaan kansalliseen levitykseen USA:ssa. On tietysti mahdollista, että käsikirjoitus vaikutti hyvältä, mutta visio ei siirtynyt filmille. Leffassa on paljon hengellisiä ajatuksia ja piirteitä, jotka toimivat ehkä paremmin tekstinä. Kohtauksissa on myös imua ja dialogi toimii paikoin mainiosti. Suurin ongelma onkin kohtauksien sitominen kokonaisuudeksi.
De Niron tähti on ollut laskussa jo jonkin aikaa ja nyt alkaa hälyttävästi näyttämään siltä, että Nortonkin jää unohduksiin, jos ei saa pian aikaiseksi uutta Kirjavan hunnun tai American History X:n kaltaista menestysleffaa. Kaikesta huolimatta oli hienoa nähdä Norton uudessa leffassa. Toivotaan, että seuraava on parempi. Ne joiden odotukset eivät ole olleet tämän leffan osalta pilvissä, saattavat siitä nauttiakin, joten ottakaa tämä arvio pettyneen über-fanin tilityksenä. Taidan katsoa leffan joskus uusiksi, jos se vaikka toisella katsomisella aukeaisi paremmin.
Amanda Seyfried on ihana. Itseasiassa Amanda Seyfried on niin ihana, että keskinkertainen kauhuelokuvakin muuttuu oikein miellyttäväksi katselukokemukseksi. Red Riding Hood on saanut erittäin paljon erittäin huonoja arvioita, mutta olen melko tyytyväinen, että päädyin silti katsastamaan leffan ihan itse. Lapsuutemme satu on muutettu ihmissusitarinaksi. Seyfried näyttelee pienen syrjäisen kylän tyttöä Valerieta, jonka sisko joutuu julman ihmissuden uhriksi. Kylän miehet lähtevät susijahtiin, mutta asiaan perehtynyt ihmissudentappaja (Gary Oldman) osaa kertoa kyläläisille, että heidän tappamansa susi on ihan tavallinen harmaa metsän asukki ja oikea paholainen lymyilee lähempänä kuin voisi arvatakaan. Mutta kuka onkaan susi lampaan vaatteissa?
Sukupuoleni edustajille elokuva tarjoaa ihan kiitettävästi silmänruokaa, sillä Valerieta piirittää kaksi komeaa nuorukaista, Peter (Shiloh Fernandez) ja Henry (Max Irons). Olen kovin vakuuttunut kyvyistäni arvata syyllinen jo leffan alkumetreillä, mutta tällä kertaa epäonnistuin. Siitäkin pisteet tälle romanttiselle fantasiaa ja kauhua yhdistelevälle Punahilkka-filmatisoinnille.
Eilen tv:stä katseltiin jännitysnäytelmää, joka tosin hyvin nopeasti muuttui kauhuelokuvaksi. Pian ilmestyvässä jatko-osassa pääosissa mahdollisesti Kike "Suomi on mun maa" Elomaa, Pentti "hauvelin kanssa avioon" Oinonen ja Jussi "en mene väliin, jos näen jotakuta raiskattavan" Halla-aho. Molemmilla elokuvilla on ainakin 559 342 fania. Pääosanäyttelijöistä yllättävän moni on amatöörinäyttelijöitä, mutta sehän ei menoa haittaa. Tekemällä kun oppii ja tuki on haettu "kansan syvistä riveistä". Olen samaa mieltä siinä, että tuki on haettu syvältä.
Välillä sattuu eteen elokuvia ja tv-ohjelmia, jotka olisi mieluummin jättänyt katsomatta. Tämä kansainvälisesti nimellä The Rise of the True Finns kulkeva leffa kuuluu ehdottomasti tuohon joukkoon. Elokuvan päähenkilöiden sanoma on kiteytettynä:
1. Vain ulkomaalaiset tekevät rikoksia. (Suomalaisethan ei tee rikoksia, etenkään heikommassa taloudellisessa asemassa olevat.)
2. Ulkomaalaiset vie suomalaisten työt. (Tosin en v***u mitään siivoushommia ite tekis, enkä kyllä ajais myöskään bussia.)
3. Suomalaisten rahoja ei tule lapioida muille maille. (Ei se lama tänne tule, kun meillä on Nokia ja helevetisti mettää.)
4. Kehitysapu on naurettavaa, koska meillä on niin paljon köyhiä Suomessakin. (Todellakin voi verrata nälkään ja kulkutauteihin kuolevia ihmisiä sosiaalitukea saaviin suomalaisiin.)
5. Kaikenlainen viherpiiperrys on ääliömäistä. (Mä ajan mun autolla just niin paljon kuin v***u haluan ja sähkön tulisi olla ilmaista. Eläimet on tarkoitettu vain ja ainoastaan lautaselleni päätyviksi teollisiksi tuotteiksi. Eikä v***u kiinnosta millaisissa oloissa ne elelee.)
Jos jotain hyvää haluaa sanoa, niin ainakin tämä leffa herättää ajatuksia ja tunteita. Miettikää, jos toi leffa olisi totta! Huh huh. Mut hei, eihän sellaista tapahdu.
Sinänsä mielenkiintoista, että John Malkovichin elokuvista minulla on näkemättä Being John Malkovich. On toki näkemättä monia muitakin, mutta tuo lienee ilmeisin niistä, jotka olisi katsottava, jos haluaa saada tarkemman kuvan Malkovichista näyttelijänä.
Eilen katsoimme Ripley's Game - leffan, jonka suomennos, Lahjakkaan herra Ripleyn paluu, on melkoisen harhaanjohtava. Ripley's Game ei nimittäin ole jatko-osa kuuluisammalle Matt Damonin tähdittämälle Lahjakkaalle herra Ripleylle, vaikka molemmat perustuvatkin Patricia Highsmithin romaaneihin. Malkovich on Ripley's Gamessa Tom Ripley, rikas ja sivistynyt amerikkalainen rikollinen, joka asuu Italian maaseudulla kauniin cembaloa soittavan naisystävänsä kanssa. Toisessa pääosassa on tavallista taulun kehystäjää Jonathania esittävä Dougray Scott. Jonathan sairastaa leukemiaa ja ehkä siksi ei osaa kieltäytyä eteensä tulevasta mahdollisuudesta ansaita paljon rahaa painamalla liipaisinta. Hyvä elokuva, jonka ehdottomasti parhaita puolia ovat päänäyttelijät. Mielenkiintoisen lisän elokuvaan tuo cembalolla soitettu musiikki, joka kuulostaa jotenkin maagiselta ja sopivalla tavalla vanhahtavalta.
Malkovich on tehnyt joukon mielenkiintoisia elokuvia ja joukossa on myös rooleja, joihin hänen voisi ensi katsomalla ajatella olevan turhankin taitava. Tarkoitan nyt sellaisia melko pieniä sivurooleja, joissa ei näytä olevan kauheasti haastetta, kuten roolit sellaisissa elokuvissa, kuin Johnny English tai Burn After Reading. Sitten taas on sellaisia mielenkiintoisia rooleja, kuten Con airin Cyrus "The Virus", joissa Malkovich pääsee näyttämään missä on paras, nimittäin esittäessään pahiksia. Malkovichin lookki on kuin luotu näihin roistorooleihin, joissa on myös syvyyttä ja hyvin hän on tätä puolta hyödyntänytkin urallaan. Soisin hänelle uuden pääroolin, jossakin erityisen hyvin kirjoitetussa ja ohjatussa elokuvassa, sillä viime vuosina Malkovich on tehnyt enimmäkseen sivurooleja, tosin niissäkin hän on päässyt loistamaan.
Otsikkona taas lainaus leffasta, koska niitä on niin hauska lueskella - ja koska en taidakaan olla niin innovatiivinen kuin toivoisin. Tässä vielä Ripley's Gamen traileri:
