The Kids Are All Right

One down. Tuli nimittäin juuri katsottua yksi mainitsemistani mahdollisesti katsomisenarvoisista elokuvista. The Kids Are All Right kertoo yhdestä kesästä yhden perheen elämässä. Nic (Annette Bening) ja Jules (Julianne Moore) ovat pariskunta ja kahden lapsen äitejä, jotka ovat hankkineet lapsensa, Jonin ja Laserin, spermanluovuttajan avulla. Joni (Mia Wasikowska) on täyttänyt 18-vuotta ja päättää 15-vuotiaan veljensä (Josh Hutcherson) pyynnöstä käyttää oikeuttaan pyytää spermapankkia ottamaan yhteyttä biologiseen isäänsä Pauliin (Mark Ruffalo). Aluksi kaikki sujuu vallan mainiosti, sekä lapset että Paul nauttivat mahdollisuudesta tutustua toisiinsa. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan kivuttomasti.

The Kids Are All Right on melko kepeä elokuva hieman vaikeastakin aiheesta. En kuitenkaan sanoisi sen koskettaneen erityisemmin. Viihdyin elokuvan parissa ja se on toki tärkeintä, mutta luulen, että aiheesta olisi saanut moniulotteisemman kertomuksen, jos hahmoihin olisi saanut tutustua hieman syvällisemmin. Nyt elokuva tuntuu jäävän pelkäksi pintaraapaisuksi, mutta toisaalta, juuri se takaa elokuvan kepeän tunnelman. Erityisesti minua miellytti elokuvan lavastus. Asunnot, pihat ja Paulin pyörittämä ravintola luovat kauniit puitteet elokuvalle, jonka hahmotkin ovat kovin kauniita - eivät kuitenkaan ärsyttävän kauniita tai liiallisen puhtoisia, mutta ihanalla tavalla suloisia. Elokuva aiheutti kesän kaipuun, vaikka kesä ei edes ole lempi vuodenaikani.

Etenkin Julianne Moore ja Mia Wasikowska tekevät elokuvassa mieleenpainuvat roolisuoritukset. Ehkä siksi, että Annette Bening on mielestäni aina loistava, mutta Moore on aiemmin näytellyt monissa elokuvissa, joista en erityisemmin ole pitänyt ja Wasikowskan olen tainnut nähdä vain Liisa Ihmemaassa -leffassa, josta en liiemmin välittänyt. Oli muuten hauska nähdä, että USA:n Huippumalli haussa -sarjassa kisannut Yaya DaCosta on onnistunut polkaisemaan käyntiin uran näyttelijänä. DaCosta esittää leffassa Paulin ravintolassa työskentelevää Tanyaa, jonka kanssa Paulilla on suhde. DaCosta sopii rooliin mainiosti - ehkäpä näemme hänet vielä isommassakin roolissa.

Rakkautta ja pieniä sinisiä pillereitä

Joskus kolmen tähden leffan voi naamioida neljän tähden leffaksi valitsemalla päärooleihin täydellisesti sopivat näyttelijät. Love and Other Drugs ei ole tarinaltaan erityisen fressi ja erilainen, mutta Jake Gyllenhaal ja Anne Hathaway ovat rooleissaan niin tavattoman sympaattisia, että elokuvateatterista kävelee ulos hymy naamalla. Naistenmies Jamie (Gyllenhaal) päätyy kauppaamaan lääkäreille suuren lääkefirman tuotteita ja huomaa olevansa hommassa melko hyvä. Eräs toinen myyjä on kuiten Jamietakin parempi myymään masennuslääkkeitä ja Jamie päätyy käyttämään kepulikonsteja nostaakseen tulostaan. Sitten Jamie tapaa sisukkaan Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Hathaway), joka ei kaipaa parisuhdetta vaan seksiä. Sitten kuinka ollakaan Jamie, joka ei ole koskaan rakastanut ketään, rakastuu. Tämä lienee selvää kaikille trailerin nähneille. Juonesta en kerro tätä enempää, mutta elokuvan tunnelmaa voisin vähän kehua. Love and Other Drugs naurattaa (muutenkin kuin Viagra-vitseillään) ja koskettaa, vaikka odotin leffaan mennessäni vielä liikuttavampaa kokemusta. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Gyllenhaalin ja Hathawayn välinen kemia - asia, joka valitettavasti niin usein uupuu romanttisista komedioista. Ilman pääparin välistä jännitettä tällaista elokuvaa on turha edes tehdä. Sivurooleissa ei nähdä mieleenpainuvia esiintymisiä. On pulska ja hassunhauska velipoika, turhantärkeä lääkäri ja hihittelevä sihteerikkö. Tämä elokuva lepää päänäyttelijöidensä varassa, eikä se haittaa lainkaan.

Anne Hathaway on salaa hiipinyt suosikkinäyttelijöiden pitkälle listalle. Aiemmin Hathaway kuului inhokkehin, mutta viime vuosina nainen on valinnut hyviä leffoja, kuten Rachel Getting Married, Brokeback Mountain ja yllättävän hyvä Morsianten sota. Jake Gyllenhaal ei  ole aiemmin jäänyt kauheasti mieleeni, mutta tässä elokuvassa hän oli vallan mainio ja melkoisen miellyttävä katsella.

Vaikutuksille altis

Kuinka paljon muiden mielipiteet vaikuttavat siihen mitä elokuvia menen katsomaan? Paljon. Leffakriitikoiden lisäksi kuuntelen ystävien mielipiteitä ja esimerkiksi viime vuoden lopussa kokoamani Must-see movies -lista on jo vähentynyt yhdellä ilman, että olen kyseistä leffaa katsonut. The Tourist siirtyy "saatan katsoa kun tulee dvd:lle" -kansioon, sillä 100% lukemistani leffa-arvioista on tämän leffan osalta ollut negatiivisia. Lisäksi kun jo kaksi kaveria on kertonut leffan olleen kauniisti sanottuna hanurista, en enää jaksa uskoa, että olisin toista mieltä enemmistön  kanssa. Toki on aina se mahdollisuus, että itse olisin rakastanut Touristia. Olen kuitenkin oppinut luottamaan jonkin verran muiden mielipiteisiin ja huomaamaan ketkä kriitikoista arvostavat samantyylisiä leffoja kuin minä. Useimmiten luen Episodia, jos haluan hieman kuulostella mitä suomalaiset kriitikot ovat jostain elokuvasta pitäneet. Episodissa pidän siitä, että elokuvia arvostellaan vertaamalla niitä muihin saman tyylilajin elokuviin. Hyvä kriitikko osaa sanoa mikä tekee hyvän draaman ja mikä tekee hyvän toimintaleffan.

Arvioiden perusteella täytynee katsoa ainakin:
127 Hours, The Kids Are All Right, The Town ja Another Year.

 

Girl's best friend? Remote control.

Viikonloppujen vakioaktiviteetiksi muodostuneet asuntonäytöt saavat tänä viikonloppuna haastajan, sillä aamupäivällä postiluukusta kolahti (vihdoin!) The Big Bang Theory dvd-boksi. Saa nähdä saako kukaan mua raahattua telkkarin edestä lauantaina tai sunnuntaina :D

Dvd-boksejakin ilman pärjää, sillä alkuvuoden yksi suurimmista iloista lienee uusien tv-sarjojen ilmestyminen ruutuun sekä vanhojen palaaminen tauolta. Itse aion seurata jatkossa ainakin subin Top Chefiä, Nelosen Master Chefiä, American Idolia ja Idolsia. Melkoisen tosi-tv pitoista - onneksi Täydelliset naiset ja Glee eivät ole jääneet tauolle! Näiden lisäksi tv:sta tulee perjantai-iltaisin Vappu Pimiän ja Jenni Pääskysaaren Korkojen kera sekä lauantaisin melkoisen hauska Putous. Eli digiboksit tallentamaan, jos ei halua viettää koko alkuvuotta sisätiloissa. Tosin itse ajattelin kömpiä ulkomaailmaan ainoastaan hätätapauksissa (= työ, opiskelumenot, kaverien tapaaminen ja pakolliset kaupassa käynnit). Nähdään kun lumet sulaa.

The King's Speech

Kun sali täyttyy katsojilla, joiden keski-ikä hipoo kuuttakymmentä aavistaa ettei ole tullut katsomaan Stallonen uusinta räiskintäpätkää. Keski-iän saavuttaneiden suosimat elokuvat eivät kuitenkaan ole poikkeuksetta tarkkoja kuvauksia Suomen sodista. Tästä todisteena 12 Oscar-ehdokkuutta ahminut The King's Speech, joka nousi yhdeksi omista Oscar-suosikeistani (The Social Networkin ja Inceptionin ohella). Kuninkaan puhe on intensiivinen elokuvakokemus. Colin Firthin näyttelemä Yrjö VI on mielenkiintoinen hahmo, jonka kiinnostavuutta lisää tietysti tieto tarinan pohjautumisesta tositapahtumiin. Toki tätäkin elokuvaa katsoessa on muistettava sama varauksellinen suhtautuminen tarinan todenmukaisuuteen kuin toisen Oscar-suosikin, The Social Networkin, kohdalla. Todenmukaisuus on kuitenkin sivuseikka kun näyttelijöiden äärimmäisen hienot ja vivahteikkaat roolisuoritukset vievät mukanaan. Elokuvahan kertoo vanhan kuninkaan nuoremman pojan, 'Bertien', puheviasta ja kamppailusta julkisten esiintymisten ja radiopuheiden pitämisen kanssa. Apuun saapuu Geoffrey Rushin esittämä mainio australialainen puheopettaja, joka kykenee auttamaan 'Bertietä' tavalla, johon kukaan aiemmista opettajista ei ole kyennyt. Kykeneekö hän kuitenkaan auttamaan 'Bertietä' todella suurten haasteiden kanssa, kun vanha kuningas kuolee ja kruunun luovuttaminen veljeksistä vanhimmalle ei olekaan itsestäänselvyys?

The King's Speech lepää vahvojen roolisuoritusten varassa, ja sekä Firthille että Rushille soisi roolisuorituksistaan tunnustuksen. Lisäksi Helena Bonham Carter on mielettömän hyvä 'Bertien" vaimona ja tulevana kuningattarena. Bonham Carterin soisi tekevän enemmänkin tällaisia hieman erilaisia tyynen rauhallisia rooleja. Elokuva on väritykseltään pehmeän ruskea ja tällainen sovinnaisen oloinen värimaailma toimi juonen kanssa oivasti yhteen. Euroopassa alkava sota Hitlereineen jää leffassa sivurooliin ja hyvä niin. Elokuva on erityine juuri 'pienen' tarinansa takia. Yhden ihmisen sisäinen kamppailu voi joskus olla äärimmäisen mielenkiintoista katseltavaa ja lopussa saattaa herkimmiltä vierähtää kyynel poskelle. Suosittelen tätä elokuvaa aivan kaikille. Draamaa ei kannata turhaan pelätä, sillä kaikissa genreissä on hyviä ja huonoja elokuvia. 

Leap Year

Amy Adams ja Matthew Gooden tähdittämä Leap Year oli katsottavien listalla rikollisen pitkään. Liekö syynä ollut leffan saama kritiikki vai yliannostus romanttisista komedioista, mutta jostain syystä Leap Year ei päätynyt dvd-soittimeen ennen eilisiltaa. Onneksi leffa tuli kuitenkin katsottua. Nyt seuraa juonipaljastuksia, jotka eivät kuitenkaan pilaa katsomiskokemustasi, sillä tiesit nämä etukäteen jo muutenkin. En kiistä kritiikkiä sata kertaa aiemmin nähdystä juonikuviosta: nainen haluaisi naimisiin miesystävänsä kanssa, mies ei saa kosittua, nainen löytää toisen (tietysti Irlannista, romanttisten komedioiden tyyssijasta) ja toteaa, että entinen elämä ei ole häntä varten... Oli jopa aika hauskaa arvailla etukäteen juonikuvioita ja repliikkejä. Olen kuitenkin valmis unohtamaan kaikki heikkoudet, sillä leffa oli ihana. Sehän lienee romanttisen komedian päämäärä: olla ihana. Kyllä, tiesin miten lopussa käy, mutta tirautin silti muutaman kyyneleen. Kyllä, tiesin, että nainen ensin inhoaa tapaamaansa uutta miestä, mutta rakastuu tähän lopulta. Kyllä, tiesin, että urbaaniprinsessa ei aluksi voi elää ilman Blackberryään, mutta lopulta on valmis elämään vuohien keskellä. Ennalta arvattava juoni ei haittaa, koska pääosassa on ihana Amy Adams, joka oli mahtava jo Julie & Juliassa. Myös Matthew Good on veikeä, eikä yhtään liian kiiltokuvamainen irlantilaisena motellin/baarin/ravintolan/taksifirman pyörittäjänä. Plussaa hauskoista (irlantilaisista) sivuhahmoista.

Komediat vastakkain

Viikonloppuna tuli katseltua kaksi komediaa. Yhtäläisyyksiä näistä leffoista kyllä löytyi; molemmissa oli paljon nolostuttavia myötähäpeäkohtauksia ja molemmissa oli muutama hyvä näyttelijä (jotka ansaitsisivat vähän paremmat käsikirjoitukset työkaluikseen). She's Out of My League kertoo lentokentän turvavartijaksi jämähtäneestä Kirkistä (Jay Baruchel), johon superupea Molly (Sinkkuelämää 2 -leffassa superupeaa lastenvahtia näytellyt Alice Eve) jostain kumman syystä ihastuu. Valitettavasti Kirk ei voi uskoa onneaan todeksi ja huono itsetunto meinaa pilata koko jutun... Role Models taas kertoo kahdesta energiajuomia nuorisolle kauppaavasta kaveruksesta (Paul Rudd ja American Pie -leffoista tuttu Seann William Scott), jotka sattumusten seurauksena joutuvat suorittamaan 150 tuntia yhteiskuntapalvelua viettämällä aikaa rääväsuisen pikkupojan ja larppaukseen hurahtaneen nuoren (Christopher Mintz-Plasse) kanssa.

No, kumpi leffa oli parempi? She's Out of My League oli sellainen myötähäpeäkokemus, että se oli melkoista itsekidutusta. Muutama kohtaus oli kuitenkin hauska, valitettavasti Kirkin perhe oli niin järisyttävän ärsyttävä, että en mielellään antaisi heidän takiaan leffalle yhtään tähteä... Alice Even esittämä Molly on kuitenkin sen verran mahtava, että annetaan nyt se yksi tähti ja vielä puolikas niistä muutamasta hauskasta kohtauksesta.

Role Models parani loppua kohti huimasti. Lisäksi pisteet siitä, että Seann William Scott on onnistunut kerrankin saamaan roolin, jossa ei ole über ärsyttävä. Paul Rudd oli oikeasti aika hauska ja yksi tähti tulee ihan jo Mintz-Plassen äänelle (voiko äänenmurrosvaihe olla pysyvä?). Tässä leffassa naiset olivat sivurooleissa, mutta plussaa siitä, että ihana Elizabeth Banks ja Gleen ilkeä jumppamaikka Jane Lynch olivat mukana leffassa. Role Models vie siis voiton keveästi, vaikka sitäkin suosittelen lähinnä pizzan ja kokiksen kaveriksi. Jos katsot yhden leffan kuukaudessa, etsi muuta katsottavaa.

 (kuvat AllMoviePhoto.com)