Super upee

Wuhuu! Sain Oh happy day! -blogin Marialta Gorgeus bloggers -palkinnon. Kiitos! Tällaiset tunnustukset toki hivelevät itsetuntoa.

”The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Pelin henki: jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka sen ansaitsevat.”

Milloin aloitit blogisi?
Aloitin bloggaamisen muutama vuosi sitten ruokablogin merkeissä. Ajatuksena oli silloin kirjoittaa parhaista kokkauksista reseptit ylös ja samallahan sitä julkaisee ne muidenkin nähtäväksi. Myöhemmin aloin bloggaamaan muustakin: omista ajatuksista, eettisistä valinnoista ja leffoista. Kun elokuvia käsittelevien postausten osuus alkoi olla aika huomattava, päätin perustaa ihan vain leffoja ja tv-sarjoja käsittelevän blogin.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea blogisi käsittelee?
Lähinnä olen kirjoitellut leffa-arvosteluja, mutta myös lempinäyttelijöistä olen tehnyt joitain postauksia ja niitä tulee kyllä lisää. Koen, että tv-sarjoista on hankalampi kirjoittaa. Ehkä siksi, että etenkin pitkät sarjat ovat kokoajan work in progress ja niitä on siksi hankalampaa arvostella kokonaisuutena. Leffa on tiivis paketti ja katsottavissa parissa tunnissa. Lisäksi olen elämäni aikana katsonut melkoisen valtavan määrän leffoja ja tiedän siksi niistä enemmän. Tällä hetkellä katson telkkarista etenkin tosi-tv:tä, mutta fiktiota on mielestäni mielenkiintoisempaa analysoida.

 
Mikä tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Se on minun :) Jokainen blogi on tekijänsä näköinen ja siinä mielessä erilainen. Leffablogeja on toki muitakin, mutta yksikään leffabloggaaja ei ehdi arvioida kaikkia elokuvia ja toisaalta joku leffa mikä miellyttää toista voi olla toisesta aivan kammottavan huono tapaus.

Mikä sai sinut aloittamaan blogisi?
Intohimoinen suhtautuminen elokuviin. Harrastuksensa kullakin.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?  
Haluaisin postata useammin, mutta postailen vain kun tunnen siihen tarvetta, en väkipakolla. Tämän on kuitenkin ensisijassa tarkoitus olla paikka, jossa voin purkaa ajatuksiani ihanista ja kamalista elokuvista :)


Minäpä jaan palkinnon aktiivisimmin seuraamilleni leffablogeille. Palkinto lienee kiertänyt jo ahkerasti, mutta ei kai ketään haittaa saada tätä tuplana :) Tunnustus lähtee siis: Elokuvablogille, Geek Is the New Blackille, Twilight colalle ja It's just a movielle.  Luen kyllä monenlaisia blogeja, mutta elokuvablogeja saisi mielestäni olla enemmänkin. On mukavaa lukea ns. tavallisten leffadikkareiden mielipiteitä ja verrata niitä sitten kriitikoiden aatoksiin. Keep up the good work!

The Wolfman

The Wolfmanilta sopi mielestäni odottaa suuria. Näyttelijöinä Benicio Del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt ja Hugo Weaving. Erikoistehosteet, joita on hehkutettu melkoisesti. Ihmissusia, kauhua... Jack Nicholsonin tähdittämä Wolf on mielestäni ehdoton ykkönen, kun puhutaan ihmissusia käsittelevistä elokuvista, mutta kävipä mielessäni ajatus, että The Wolfman saattaisi kiilata ykköseksi näyttelijökaartinsa ansiosta. Valitettavasti edes elämäni ensimmäinen blu-ray -kokemus ei pelastanut elokuvan turhan kliseistä ja yllätyksetöntä juonta. Kauhuelokuvan sopisi myös olla jokseenkin pelottava, mutta The Wolfman ei saanut minua peittämään silmiäni kertaakaan. Kulissit ovat kyllä elokuvassa kunnossa. 1800-luvun synkkä ilmapiiri on saatu toteutettua aidon tuntuisesti, ihmissudeksi muuttumiset on toteutettu äärimmäisen hienosti ja Hopkins on kalseassa kartanossaan asustavana vanhana isänä yhtä hyvä kuin aina. Del Toron näytteleminen sen sijaan oli mielestäni vähän velttoa. Rooleihin ei ole saatu hitustakaan syvyyttä ja muutenkin elokuva jää pelkäksi pintaraapaisuksi aiheesta, josta on kuitenkin saatu väännettyä vuosien saatossa kymmenittäin ellei jopa sadoittain kirjoja ja elokuvia. Tarina ei tuo mitään uutta ihmissusimytologiaan. Olin elokuvan jälkeen jotenkin hämmentynyt. Miten tämän tason näyttelijät lähtevät mukaan tuotantoprojektiin, jossa filmataan elokuvaa näinkin heppoisen käsikirjoituksen varassa. Joskus kauhuelokuvalle voi toki riittää, että se on todella selkäpiitä karmivan pelottava, mutta valitettavasti The Wolfman ei ole sitäkään. Pisteet kuitenkin hienosta ulkoasusta, Hopkinsin näyttelemisestä ja erikoistehosteista. Ja se blu-ray... taisi tulla taas uusi asia hankintalistalle kirjoitettavaksi.

Aniston had a baby

(Tarkemmin mietittynä tuo otsikko voi aiheuttaa väärinymmärryksiä...)

Joskus sitä saa yllättyä iloisesti. Jennifer Anistonin ja Jason Batemanin tähdittämä The Switch on oikein mainio romanttinen draamakomedia. Leffa ei ole mukahauska eli komediaa ei ole yritetty väkisin tunkea juoneen. Hauskat kohdat naurattavat, koska ne ovat vaivattomalla tavalla aidosti hauskoja ja surulliset kohdat ovat koskettavia jotenkin ihanan arkisesti. Juoni on ihan hauska, vaikkakin taas kerran täysin ennalta arvattava (tämä laskettaneen juonipaljastukseksi). Wallyn (Bateman) paras kaveri Kassie (Aniston) päättää, että on aika saada lapsi. Koska sopivaa miestä ei ole Kassien elämään ilmaantunut, päättää hän hankkia lapsen yksin ja pyytää Wallya suosittelemaan sopivaa luovuttajaa. Tämähän on selkeä viittaus, että Wallyn geenit eivät Kassieta viehätä ja ehkä osin tästä syystä Wally nihkeilee koko vauvaprojektin suhteen. Sopiva luovuttaja löytyy ja Kassien ystävä Debbie (Juliette Lewis) järjestää perinteiset hedelmöitysbileet (välihuomautuksena, että nykyään on kyllä juhlia ihan kaikille tapahtumille, mutta parhaat on ehdottomasti SATC.in Samanthan järjestämät I don't have a baby -bileet!) Bileissä Wally saattaa kuitenkin huuhdella erään tärkeän kupin sisällön lavuaarista alas...

Sekä Aniston että Bateman sopivat rooleihinsa mainiosti. Aniston on mukavan maanläheinen ja Bateman sopivan neuroottinen. Patrick Wilson on kuin luotu ällöttävän täydelliseksi Rolandiksi, jonka on määrä toimia luovuttajana ja Wallyn kaveria esittävä Jeff Goldblum on aina mainio. Kassien poikaa Sebastiani esittävä Thomas Robinson on muuten varmaan söötein poika, jonka olen koskaan nähnyt. Kulhollinen jäätelöä ja The Switch dvd-soittimeen, siinä minun vinkkini vaikkapa miellyttävän torstai-illan reseptiksi.

kuvat AllMoviePhoto

Musta joutsen

Loistava!

Edellinen riittäisi arvosteluksi The Black Swanista - elokuvasta, joka oli mahdollisesti kokemuksena vaikuttavin kaikista koskaan katsomistani elokuvista. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt ja katsoja liimattu elokuvateatterin penkkiin. The Black Swan on piinaava. Se ei päästä otteestaan missään vaiheessa ja aiheuttaa varmasti herkimmille painajaisia. The Black Swan on hyvin mahdollisesti pelottavin koskaan katsomani elokuva. Se ei ole perinteisessä mielessä kauhuelokuva, mutta se sisältää niin paljon raastavaa psykologista kauhua, että välillä olisi varmaan tehnyt mieli sulkea silmät. En muista, sillä en muista miettineeni elokuvan aikana mitään. Ainoastaan nautin kokemuksesta. Illalla olin tyytyväinen etten asu yksin. Vieläkin pelottaa, hyvällä tavalla.

Ymmärrän kyllä miksi The Black Swan ei voittanut parhaan elokuvan Oscaria - vaikka se sen olis ansainnut, siitäkin huolimatta, että vastassa oli joukko todella hyviä elokuvia. The Black Swan on kokemus. Se ei muistuta mitään aiemmin katsomaani elokuvaa ja vaatii siksi varmasti monilta hieman sulattelua. Lisäksi leffa ei ole missään mielessä perinteinen Oscar-elokuva, se on suora, häpeilemätön, kaunis ja äärimmäisen koskettava.

The Black Swan on Natalie Portmanin elokuva. Hän tekee elämänsä roolisuorituksen. Portman on niin hyvä, että jos olisin nähnyt elokuvan ennen Oscareita olisin ollut täysin varma kuka voittaa. Ei valitsijoilla ollut mahdollisuutta valita toisin. Portman on täydellisyyteen pyrkivä Nina Sayers, jonka ainut haave on tulla niin hyväksi balettitanssijaksi kuin vain mahdollista. Apuna on omasta tanssijan urastaan luopunut äiti, joka kohtelee Ninaa kuin pikkulasta. Kun baletin taiteellinen johtaja (Vincent Cassel) ilmoittaa, että Joutsenlampeen etsitään uutta päätanssijaa, ymmärtää Nina hetkensä tulleen. Nina erottuu muista tanssijoista herkkänä ja asialleen täysin omistautuneena hiljaisena perfektionistina. Millään muulla ei ole merkitystä kuin täydellisellä suorituksella.

kuvat AllMoviePhoto

Tähti: Anthony Hopkins

Näin The Rite -leffan Suomen ensi-illan kunniaksi ajattelin tehdä postauksen yhden aikamme suurimpien näyttelijöiden kunniaksi. Sir Antrony Hopkins (s. 1937) on tehnyt niin suuren määrän hienoja rooleja hienoissa elokuvissa, että niiden kaikkien esittely veisi useamman postauksen verran aikaa. Jokainen lienee nähnyt hänet ainakin muutamassa elokuvassa ja luulen, että Hopkins kuuluu Meryl Streepin tapaan niihin näyttelijöihin, joita erityisen moni mielellään ylistää. Mielestäni Streepiä tai Hopkinsia ei kuitenkaan kehuta suotta. Hopkinsin elokuvallisista tuotoksista olen pitänyt etenkin seuraavista:

1. Fracture
Tämä trilleri vuodelta 2007 yllätti minut muutama vuosi sitten todella. On erikoista miten vähän elokuvaa lopulta hehkutettiin, vaikka se on erityisen älykäs ja mieleenpainuva teos. Muissa rooleissa loistavat Ryan Gosling ja Rosamund Pike, mutta ilman Hopkinsia tämäkään leffa ei olisi alkuunkaan niin hyvä kuin se on. Posterin mainoslause kertoo oleellisen: "I shot my wife... Prove it."

2. The Remains of the Day (Pitkän päivän ilta)
Tässä 1993 valmistuneessa draamassa Anthony Hopkins on yhdessä uransa hienoimmista rooleista ikääntyvänä ja jäykkänä hovimestarina, joka kokee yllättävän romanssin mahdollisuuden uuden kodinhoitajan (Emma Thompson) kanssa. Tarina ei ole niin yksinkertainen miltä se näyttää. Tämä lienee Hopkinsin rooleista se minulle parhaiten mieleen jäänyt. Suoritus toi Hopkinsille Oscar-ehdokkuuden. Itse pidän tästä elokuvasta enemmän kuin Uhrilampaista, josta Hopkins voitti Oscarin.

3. Bad Company. Kolmos paikalle kiilaa musta hevonen vuodelta 2002, joka ei ehkä kuulu tämän näyttelijämestarin kehutuimpiin elokuviin, mutta minun listalleni se pääsee erilaisena ja viihdyttävänä Hopkins-leffana. Vaikka leffan pääosassa onkin selkeästi Chris Rock, ei Hopkins jää kakkoseksi vaan tuo leffaan särmää ja vie pois liiallista häsläystä. Leffa kertoo tilanteesta, jossa CIA-agentti saa surmansa ja tilalle joudutaan ottamaan perusjamppa kaksoisveli (Rock). Hopkins näyttelee tietysti kokenutta CIA-ammattilaista. Bad Company on oikein mainio komediallinen toimintaelokuva vaikka perjantai-illan ratoksi.

Lisäksi on pakko mainita The Elephant Man (1980) joka on yksi koskettavimmista elokuvista joita olen koskaan nähnyt ja suosittelen sitä kaikille opetuksena inhimillisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä. Myös Surviving Picasso (1996) on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka ei Picasson taiteesta olisikaan erityisemmin kiinnostunut. Jos Picasso on ollut yhtä mielenkiintoinen persoona millaiseksi Hopkins on hänet kuvannut, niin täytyy sanoa, että siinä vasta mielenkiintoinen persoona.

tv junkie

American Idol, Idols, MasterChef, Top Chef, Täydelliset naiset, The Big Bang Theory... Tuossa osa niistä sarjoista joita olen viimeaikoina seurannut ja yksi syy siihen miksei blogi ole päivittynyt. Huomatkaamme, että sekä Idols että American Idol (Steven Tyler on parasta mitä sarjalle on tapahtunut aikoihin) tulevat telkkarista kahdesti viikossa. Olen aina ollut kiertelemättä ja ylpeästi sohvaperuna, mutta viime viikkoina tv:n katselu on saanut uudet mittasuhteet ja en ole edes käynyt vapaa-ajalla elokuvissa saati sitten vuokrannut mitään katsottavaa. Ainoastaan ystävänpäivänä tuli katseltua viime vuonna tehty Valentine's Day, joka ei ollut erityisen huono, muttei erityisen hyväkään. Ensi yönä jaetaan Oscarit ja ehdokkaista parhaaksi elokuvaksi olen nähnyt sentään ne suursuosikit: The Social Network ja The King's Speech (molemmat ovat erittäin hyviä elokuvia, enkä ole valinnut suosikkiani). Tarkoitus oli kyllä nähdä enemmänkin ehdokaselokuvia, mutta onneksi voin osin vedota myös siihen järkyttävään tosiasiaan, että suuriosa Oscar-ehdokasleffoista tulee Suomen teattereihin vasta palkintojen jaon jälkeen. 127 Hours, Black Swan ja muut jäävät siis odottamaan sohvaperunan ryhtiliikettä ja raahautumista lähimpään leffateatteriin.

Viime vuosina olen poikkeuksetta joutunut katsomaan Oscarit nauhalta/digiboksilta, joten miksi rikkoa perinnettä. Huomenna olisi siis selvittävä työpäivä uutispimennossa ja sitten kipaistava pikapikaa kotiin toivoen, etten joudu taas kiroamaan boksiamme sinne alimpaan. Tästä tulikin mieleeni nostalginen vhs-muisto, ajalta jolloin Oscarit joutui nauhottamaan videoilla, ja koska yksi videokasetti ei riittänyt oli ajastettava kotitalouden molemmat nauhurit tallentamaan osa gaalasta. Oi noita aikoja. Silloin ei tullut mieleen, että muutamaa vuotta myöhemmin miettii, josko se led-tv olisi sittenkin parempi kuin kotoa löytyvä jättiruutu ja olishan se mageeta jos se olis 3D - niin ja jos joskus kotona on yksi ylimääräinen huone niin siitä tehdään tietysti leffateatteri. Harrastuksensa kullakin...

Nyt on kuitenkin sen verran aurinkoinen sunnuntai, että mieleen hiipii salakavalasti toivonkipinä pian koittavasta keväästä. Ainakin perheen pienin pallero pomppii juuri iloisesti pöydältä toiselle, seuraten mahdollisimman tarkasti ulkona käyskentelevien varisten ja talitinttien puuhia. Täytyy siis nauttia viimeisistä hetkistä kun on iltaisin mukavaa kääriytyä vilttiin ja kaukosäätimen ja teekupposen kera, sillä kesällähän tällainen ei tule kyseeseen :)

Glitteriä, muttei tasseleita

Minä rakastan musikaalielokuvia. Chicago, Moulin Rouge!, Hairspray... Nyt listaan voi lisätä uuden nimen: Burlesque. Verrattuna vaikkapa Chicagoon Burlesque on pehmeämpi, makeampi, jotenkin enemmän pop - muttei huonolla tavalla, Burlesque on vain erilainen ja yllättävän raikas. Olin lukenut kaikenlaisia arvosteluja, joissa leffa haukutaan lyttyyn ja Christina Aguileran näyttelijäntaidoille nauretaan, mutta jaksoin silti uskoa, että itse viihtyisin teatterissa. Oikeassa olin. Burlesque oli juuri sellaista mahtavilla laulu- ja tanssinumeroilla ryyditettyä viihdettä, kuin toivoinkin. Aguilera on mielestäni nappivalinta esittämään maalta suureen kaupunkiin muuttavaa tyttöä, jolla on unelma päästä lavalle. Tarina on ennalta arvattava, mutta silti ihan hyvä. Parhaimmillaan tämäkin musikaali on kuitenkin juuri niissä musiikkia sisältävissä kohatuksissa, joissa katsoja vedetään mukaan maagiseen maailmaan. Ja kukapa olisi uskonut, että Cher on edelleen vedossa? Stanley Tuccin mukana olo lisää kolmeen tähteen vielä sen neljännen. Hyvänmielen elokuva, jonka jälkeen jää miettimään miten kellään voi olla niin voimakas ääni kuin Christinalla.