tv junkie

American Idol, Idols, MasterChef, Top Chef, Täydelliset naiset, The Big Bang Theory... Tuossa osa niistä sarjoista joita olen viimeaikoina seurannut ja yksi syy siihen miksei blogi ole päivittynyt. Huomatkaamme, että sekä Idols että American Idol (Steven Tyler on parasta mitä sarjalle on tapahtunut aikoihin) tulevat telkkarista kahdesti viikossa. Olen aina ollut kiertelemättä ja ylpeästi sohvaperuna, mutta viime viikkoina tv:n katselu on saanut uudet mittasuhteet ja en ole edes käynyt vapaa-ajalla elokuvissa saati sitten vuokrannut mitään katsottavaa. Ainoastaan ystävänpäivänä tuli katseltua viime vuonna tehty Valentine's Day, joka ei ollut erityisen huono, muttei erityisen hyväkään. Ensi yönä jaetaan Oscarit ja ehdokkaista parhaaksi elokuvaksi olen nähnyt sentään ne suursuosikit: The Social Network ja The King's Speech (molemmat ovat erittäin hyviä elokuvia, enkä ole valinnut suosikkiani). Tarkoitus oli kyllä nähdä enemmänkin ehdokaselokuvia, mutta onneksi voin osin vedota myös siihen järkyttävään tosiasiaan, että suuriosa Oscar-ehdokasleffoista tulee Suomen teattereihin vasta palkintojen jaon jälkeen. 127 Hours, Black Swan ja muut jäävät siis odottamaan sohvaperunan ryhtiliikettä ja raahautumista lähimpään leffateatteriin.

Viime vuosina olen poikkeuksetta joutunut katsomaan Oscarit nauhalta/digiboksilta, joten miksi rikkoa perinnettä. Huomenna olisi siis selvittävä työpäivä uutispimennossa ja sitten kipaistava pikapikaa kotiin toivoen, etten joudu taas kiroamaan boksiamme sinne alimpaan. Tästä tulikin mieleeni nostalginen vhs-muisto, ajalta jolloin Oscarit joutui nauhottamaan videoilla, ja koska yksi videokasetti ei riittänyt oli ajastettava kotitalouden molemmat nauhurit tallentamaan osa gaalasta. Oi noita aikoja. Silloin ei tullut mieleen, että muutamaa vuotta myöhemmin miettii, josko se led-tv olisi sittenkin parempi kuin kotoa löytyvä jättiruutu ja olishan se mageeta jos se olis 3D - niin ja jos joskus kotona on yksi ylimääräinen huone niin siitä tehdään tietysti leffateatteri. Harrastuksensa kullakin...

Nyt on kuitenkin sen verran aurinkoinen sunnuntai, että mieleen hiipii salakavalasti toivonkipinä pian koittavasta keväästä. Ainakin perheen pienin pallero pomppii juuri iloisesti pöydältä toiselle, seuraten mahdollisimman tarkasti ulkona käyskentelevien varisten ja talitinttien puuhia. Täytyy siis nauttia viimeisistä hetkistä kun on iltaisin mukavaa kääriytyä vilttiin ja kaukosäätimen ja teekupposen kera, sillä kesällähän tällainen ei tule kyseeseen :)

Glitteriä, muttei tasseleita

Minä rakastan musikaalielokuvia. Chicago, Moulin Rouge!, Hairspray... Nyt listaan voi lisätä uuden nimen: Burlesque. Verrattuna vaikkapa Chicagoon Burlesque on pehmeämpi, makeampi, jotenkin enemmän pop - muttei huonolla tavalla, Burlesque on vain erilainen ja yllättävän raikas. Olin lukenut kaikenlaisia arvosteluja, joissa leffa haukutaan lyttyyn ja Christina Aguileran näyttelijäntaidoille nauretaan, mutta jaksoin silti uskoa, että itse viihtyisin teatterissa. Oikeassa olin. Burlesque oli juuri sellaista mahtavilla laulu- ja tanssinumeroilla ryyditettyä viihdettä, kuin toivoinkin. Aguilera on mielestäni nappivalinta esittämään maalta suureen kaupunkiin muuttavaa tyttöä, jolla on unelma päästä lavalle. Tarina on ennalta arvattava, mutta silti ihan hyvä. Parhaimmillaan tämäkin musikaali on kuitenkin juuri niissä musiikkia sisältävissä kohatuksissa, joissa katsoja vedetään mukaan maagiseen maailmaan. Ja kukapa olisi uskonut, että Cher on edelleen vedossa? Stanley Tuccin mukana olo lisää kolmeen tähteen vielä sen neljännen. Hyvänmielen elokuva, jonka jälkeen jää miettimään miten kellään voi olla niin voimakas ääni kuin Christinalla.

The Kids Are All Right

One down. Tuli nimittäin juuri katsottua yksi mainitsemistani mahdollisesti katsomisenarvoisista elokuvista. The Kids Are All Right kertoo yhdestä kesästä yhden perheen elämässä. Nic (Annette Bening) ja Jules (Julianne Moore) ovat pariskunta ja kahden lapsen äitejä, jotka ovat hankkineet lapsensa, Jonin ja Laserin, spermanluovuttajan avulla. Joni (Mia Wasikowska) on täyttänyt 18-vuotta ja päättää 15-vuotiaan veljensä (Josh Hutcherson) pyynnöstä käyttää oikeuttaan pyytää spermapankkia ottamaan yhteyttä biologiseen isäänsä Pauliin (Mark Ruffalo). Aluksi kaikki sujuu vallan mainiosti, sekä lapset että Paul nauttivat mahdollisuudesta tutustua toisiinsa. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan kivuttomasti.

The Kids Are All Right on melko kepeä elokuva hieman vaikeastakin aiheesta. En kuitenkaan sanoisi sen koskettaneen erityisemmin. Viihdyin elokuvan parissa ja se on toki tärkeintä, mutta luulen, että aiheesta olisi saanut moniulotteisemman kertomuksen, jos hahmoihin olisi saanut tutustua hieman syvällisemmin. Nyt elokuva tuntuu jäävän pelkäksi pintaraapaisuksi, mutta toisaalta, juuri se takaa elokuvan kepeän tunnelman. Erityisesti minua miellytti elokuvan lavastus. Asunnot, pihat ja Paulin pyörittämä ravintola luovat kauniit puitteet elokuvalle, jonka hahmotkin ovat kovin kauniita - eivät kuitenkaan ärsyttävän kauniita tai liiallisen puhtoisia, mutta ihanalla tavalla suloisia. Elokuva aiheutti kesän kaipuun, vaikka kesä ei edes ole lempi vuodenaikani.

Etenkin Julianne Moore ja Mia Wasikowska tekevät elokuvassa mieleenpainuvat roolisuoritukset. Ehkä siksi, että Annette Bening on mielestäni aina loistava, mutta Moore on aiemmin näytellyt monissa elokuvissa, joista en erityisemmin ole pitänyt ja Wasikowskan olen tainnut nähdä vain Liisa Ihmemaassa -leffassa, josta en liiemmin välittänyt. Oli muuten hauska nähdä, että USA:n Huippumalli haussa -sarjassa kisannut Yaya DaCosta on onnistunut polkaisemaan käyntiin uran näyttelijänä. DaCosta esittää leffassa Paulin ravintolassa työskentelevää Tanyaa, jonka kanssa Paulilla on suhde. DaCosta sopii rooliin mainiosti - ehkäpä näemme hänet vielä isommassakin roolissa.

Rakkautta ja pieniä sinisiä pillereitä

Joskus kolmen tähden leffan voi naamioida neljän tähden leffaksi valitsemalla päärooleihin täydellisesti sopivat näyttelijät. Love and Other Drugs ei ole tarinaltaan erityisen fressi ja erilainen, mutta Jake Gyllenhaal ja Anne Hathaway ovat rooleissaan niin tavattoman sympaattisia, että elokuvateatterista kävelee ulos hymy naamalla. Naistenmies Jamie (Gyllenhaal) päätyy kauppaamaan lääkäreille suuren lääkefirman tuotteita ja huomaa olevansa hommassa melko hyvä. Eräs toinen myyjä on kuiten Jamietakin parempi myymään masennuslääkkeitä ja Jamie päätyy käyttämään kepulikonsteja nostaakseen tulostaan. Sitten Jamie tapaa sisukkaan Parkinsonin tautia sairastavan Maggien (Hathaway), joka ei kaipaa parisuhdetta vaan seksiä. Sitten kuinka ollakaan Jamie, joka ei ole koskaan rakastanut ketään, rakastuu. Tämä lienee selvää kaikille trailerin nähneille. Juonesta en kerro tätä enempää, mutta elokuvan tunnelmaa voisin vähän kehua. Love and Other Drugs naurattaa (muutenkin kuin Viagra-vitseillään) ja koskettaa, vaikka odotin leffaan mennessäni vielä liikuttavampaa kokemusta. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Gyllenhaalin ja Hathawayn välinen kemia - asia, joka valitettavasti niin usein uupuu romanttisista komedioista. Ilman pääparin välistä jännitettä tällaista elokuvaa on turha edes tehdä. Sivurooleissa ei nähdä mieleenpainuvia esiintymisiä. On pulska ja hassunhauska velipoika, turhantärkeä lääkäri ja hihittelevä sihteerikkö. Tämä elokuva lepää päänäyttelijöidensä varassa, eikä se haittaa lainkaan.

Anne Hathaway on salaa hiipinyt suosikkinäyttelijöiden pitkälle listalle. Aiemmin Hathaway kuului inhokkehin, mutta viime vuosina nainen on valinnut hyviä leffoja, kuten Rachel Getting Married, Brokeback Mountain ja yllättävän hyvä Morsianten sota. Jake Gyllenhaal ei  ole aiemmin jäänyt kauheasti mieleeni, mutta tässä elokuvassa hän oli vallan mainio ja melkoisen miellyttävä katsella.