Don't waste my time

Viihteellinen yhteiskuntakritiikki on hankala laji. Ehkä juuri siksi yhteiskuntakriittiset elokuvat ovat lähes poikkeuksetta riipaisevia tosielämän kuvauksia. In Time on scifiä. Tarinan pohjana oleva ideologia, jos oikeudenmukaisuutta voi siksi kutsua, vie elokuvaa eteenpäin ja tekee siitä muistettavamman kuin useimmat nuorelle yleisölle suunnatut, seksikkäillä näyttelijöillä markkinoidut, popcorn-toimintaleffat. Ja siis popcorn-leffoissa ei ole mitään vikaa, itseasiassa In Time on myös monella tapaa sellainen, mutta se on lisäksi jotakin muuta.

Elokuvan näyttämönä on tulevaisuuden maailma, jossa aika on rahaa. 25 vuotta täytettyään kukaan ei vanhene, mutta elinaikaa lahjoitetaan kaikille vain yksi vuosi lisää. Jos tahtoo elää kauemmin, on ikää hankittava muilla keinoin ja rikkaat voivat elää ikuisesti. Mutta muutamien ikuisen elämän tähden on useiden kuoltava ja tämän epäoikeudenmukaisuuden ympärille on In Timen käsikirjoittanut ja ohjannut Andrew Niccol rakentanut tarinansa. Niccolin kynästä on saanut alkunsa myös nerokas Truman Show ja In Timen ajatusleikissä on jotakin samaa, vaikka elokuvat eivät ensi silmäyksellä samantyylisiä olekaan.

Teatteriin mennessäni minua kiinnosti etenkin nähdä miten Justin Timberlake pärjää toiminnallisessa pääosaroolissa. Hyvin pärjää. Minun puolestani Timberake voi jatkossakin keskittyä näyttelemiseen, sen verran hyvin se näyttää sujuvan. Ja Amanda Seyfried, voih Amanda Seyfried. Kuten olen aiemminkin todennut Seyfried on ihana ja äärimmäisen muuntautumiskykyinen - ja se jossakin arvostelussa väitetty pääparin välisen kemian uupuminen on sitten täyttä puppua. Mukavana lisänä leffassa nähdään myös ikuisesti pahiksia esittävä Cillian Murphy ja tällaiselle The Big Bang Theoryn ystävälle miellyttävänä yllätyksenä näyttelijäkaartiin on pestattu myös Leonard, tai siis Johnny Galecki. Kaiken tämän hehkutuksenkin jälkeen olen valmis antamaan elokuvalle vain kolme ja puoli tähteä. Neljän kokonaisen saamiseksi olisi tarvittu hieman lisää sitä jotakin, jota on hankala selittää.

kuvat1, kuvat2

It's snowing

Kuinkakohan usein olen käyttänyt lausahdusta "hyvän mielen elokuva"? I Don't Know How She Does It (hassusti suomennettu Kate Reddy - täydellä teholla yötä päivää) on sellainen elokuva. Olen oikeastaan väärä ihminen arvioimaan Sarah Jessica Parkerin leffoja, koska pääsääntöisesti pidän kaikista elokuvista, joissa nainen näyttelee. Olen siis täysin puolueellinen ja jos yrittäisin ajatella elokuvaa edes jollain tasolla objektiivisesti, saattaisin sanoa, että olihan se hieman tylsä ja ennalta arvattava, mutta en sitä kuitenkaan tee. I Don't Know How jne. (miksi pitää antaa tekeleilleen näin pitkiä nimiä??) on ehkä vähän kulunut, mutta toisaalta jotenkin ihanalla tavalla ja vaikka SJP on jopa ärsyttävän tehokas uraäiti, ei sekään haittaa. Tärkeintä on, että minulle tuli tästä elokuvasta hyvä mieli. Kunniamainita menee Greg Kinnearille, joka on aiemmin ollut mielestäni jotenkin ärsyttävä kaikissa elokuvissa, joissa on näytellyt. Nyt Greg on ihana.

Ehkä ihaninta leffassa on talvi ja siksi seuraavissa kuvissa on paljon lunta, koska fiilistelen jo joulua, ulkovaloja, lumiukkoja ja höyryäviä glögimukillisia.

kuvat

The Gods Need a Hero

Visuaalisesti upea. Erikoistehosteiltaan omaa luokkaansa. Tarinaltaan... Noh, en ihan osaa sanoa, miksi Immortals ei ollut niin hyvä kuin toivoin sen olevan. Väkivallalla mässäily oli sen verran ylenpalttista, että osin leffan jälkeinen hämmennys voi johtua siitä. Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se, että mahdollisuudet olisi ollut johonkin pökerryttävän upeaan, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin johonkin melko tavanomaiseen.

Immortalsin tarina on kehitelty Kreikan jumaltaruston pohjalta. Tapahtumien keskiössä ovat kuitenkin tavallinen nuori maalaispoika Theseus (roolinsa kunnialla hoitava Henry Cavill) sekä raaka ja vallanhimoinen kuningas Hyperion (puistattavan pelottava Mickey Rourke). Hyperion haluaa löytää tarunhohtoisen Epiruksen jousipyssyn, aseen jonka avulla hänen on mahdollista vapauttaa syvälle vuoren uumeniin vangitut Titaanit. Titaanit ja jumalat kykenevät surmaamaan toisiaan, vaikka muuten ovat kuolemattomia. Ymmärrettävästi jumalat eivät halua titaanien vapautuvan, mutta Zeus ei kuitenkaan haluaisi sotkeutua ihmisten välisiin sotiin. Theseus on jumalten suosiossa, mutta voiko hän johdattaa helleenijoukkionsa voittoon ja kukistaa Hyperionin?

Immortalsissa 3D-tehosteet todella toimivat. Suosittelisin leffaa niille, jotka pitivät Clash of the Titansista, vaikkakin leffat eroavat toisistaan jonkinverran. Clash of the Titans oli kevyempi ja eräällä tavalla viihteellisempi. Immortals on raskaampi ja melkoisesti raaempi, mutta näyttelytyöltään ja erikoistehosteiltaan hienompi. Rourke on ollut paras mahdollinen valinta Hyperioniksi, sen verran vakuuttavasti hän esittää tuota kammottavaa murhaajaa. Cavill on Theseuksena mainio ja toivon näkeväni hänet jatkossa muissakin isommissa rooleissa. Jumalia toivoin näkeväni elokuvassa enemmän, nyt Zeus (Luke Evans), Athena (Isabel Lucas), Poseidon (Kellan Lutz) ja muut jäävät melko pieniin rooleihin - tämä on sääli, koska kohtaukset joissa jumalat ovat mukana, ovat elokuvan parhaimmistoa.

kuvat

Unknown

Jos minulta kysytään, niin täydellisen sunnuntai-illan ainekset ovat itse leivottu valkosipulipatonki, valkoviini ja todella hyvä elokuva. Unknown vuokrattiin vanhempieni suosituksesta ja onneksi vuokrattiin. Liam Neeson näyttelee pääosaa tässä kekseliäässä thrillerissä, jonka lopputulosta tuskin kovin moni pystyy arvaamaan. Neeson on tohtori Martin Harris, joka saapuu Berliiniin vaimonsa kanssa, pitääkseen puheen paikallisessa tiedekonferenssissa. Hotellille saapuessaan Harris huomaa, että hänen salkkunsa on jäänyt lentoasemalle ja hän kiirehtii taksilla hakemaan sitä. Sitten sattuu onnettomuus, jonka johdosta Harris joutuu koomaan neljäksi päiväksi. Mitä siitä seuraa?

Tämän enempää en oikeastaan halua paljastaa leffan juonesta. Kerron vain, että se on hyvä. Neesonin lisäksi leffassa nähdään muitakin tuttuja näyttelijöitä, kuten Mad Menin January Jones, Diane Kruger ja Bruno Ganz, joka näytteli Hitleriä Perikato-elokuvassa (jonka pohjalta tehtyjä uudelleen tekstitettyjä -pätkiä on YouTubessa pilvin pimein - ja vitsi ei vanhene). Paras on kuitenkin Neeson, jonka charmi nostaisi varmaan heikoimmankin leffan melko hyväksi. Irlantilainen Neeson kuuluu mielestäni vähän samaan joukkoon kuin britti Colin Firth, molemmat tuntuvat valitsevan elokuvaprojekteja, joista pidän ja molemmissa on sitä hiljaista vangitsevuutta, joka lienee iän mukanaan tuoma lisä.

kuva

Legendan paluu

Oih, tätä riemua! Legendaarinen Billy Crystal on juontaa vuoden 2012 Oscar-gaalan! Crystal on juontanut Oscar-gaalan jo kahdeksan kertaa, mutta viime vuosina juontajat ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Tulisipa tästä taas traditio. Päinvastoin kuin monet muut, en pitänyt alunperin juontajaksi valittua Eddie Murphyäkään huonona valintana. Oikeastaan jo odotin, että miten Murphy pestistään selviytyy, mutta on se vain niin nostalgista, että juontajana on lapsuuteni the Oscar-juontaja Billy Crystal.

Uutinen täältä: IMDb

Kauneimmat elokuvat 2

Kuten edellinen postaus, tämäkin uusintana vanhan blogin puolelta.
Moulin Rouge (Baz Luhrmann 2001)

An Education (Lone Scherfig 2009)

Chicago (Rob Marshall 2002)

Kyllä, kauneimmat elokuvat ovat myös lempielokuviani. Visuaalisuus on elokuvissa tietysti erityisen tärkeää, mutta toisaalta en ehkä osaisi arvostaa huonon elokuvan kauneuttakaan yhtä paljon kuin mielestäni onnistuneen elokuvan. Näissä elokuvissa on siis kaikki kohdallaan. Niin on toki monissa muissakin, kuten 500 Days of Summerissa ja The Ghost Writerissa, joista löytyy kuvia jo aiemmista postauksista.

Kuvat Google, Allmovie.com ja starpulse.com

Kauneimmat elokuvat 1

Tämä postaus löytyi vanhan blogin puolelta, mutta ansaitsee uusintakierroksen.

Annetaan kuvien puhua puolestaan...

Vicky Cristina Barcelona (Woody Allen 2008)

Match Point (Woody Allen 2005)

Match Point ja Vicky Cristina Barcelona ovat muutenkin Allenin parhaat elokuvat. Eivät vain kuvauksellisesti vaan myös tarinaltaan ja tunnelmaltaan.

Amélie (Jean-Pierre Jeunet 2001)