Stone

Stone. Olen odottanut tätä elokuvaa yli vuoden. Olen lukenut arvioita ja toivonut, että leffa saataisiin vihdoin Suomeen. Elokuvateattereihin Edward Nortonin, Robert De Niron, Milla Jovovichin ja Frances Conroyn tähdittämä draama-trilleri ei päässyt, mutta sitten viime viikolla juuri ennen Lontooseen lähtöämme avomies huomautti, että leffa näyttäisi nyt olevan vuokrattavissa. Melkein harkitsin matkan peruuttamista. Tosin ihan hyvä, etten jäänyt kotiin. Lontoo oli taas mahtava ja nyt olen lisäksi kihloissa. Anyways, takaisin asiaan. Stone haettiin eilen tärisevin käsin lähi-Makuunista. Odotukset olivat korkealla, sillä Norton on lempinäyttelijäni. Myönnettäköön, että en erityisemmin pitänyt Nortonin edellisestä leffasta Leaves of Grass, joka sekään ei päässyt Suomessa teatterilevitykseen. Suuri yleisö lienee viimeksi nähnyt Nortonin 2008 ilmestyneessä Pride and Gloryssa. Stone kertoo kahdeksan vuotta vankilassa tuhopolton takia istuneesta Stonesta (Norton), jonka mahdollinen vapautuminen on kiinni eläkkeelle pian pääsevän ehdonalaisvalvojan (De Niro) arvioinnista. Ulkomaailmassa Stonea odottaa kaunis vaimo (Jovovich), joka tekisi miltei mitä tahansa saadakseen miehensä ulos vankilasta.

Leaves of Grassin tapaan myös Stone oli pettymys. Leffaa katsoessa odottaa koko ajan sitä suurta juonenkäännettä, joka kertoisi mistä elokuvassa lopulta on kyse. Sitä ei tule. Lopputekstien pyöriessä olo oli hämmentynyt. Näyttelijät olivat kaikki hyviä ja leffassa oli hienoa jännitettä, mutta lopulta tekele lässähtää. Ihan kuin homma olisi jätetty aivan kesken. Toinen vaihtoehto on, että tämä on niitä hienoja indie-elokuvia, joita ymmärtää vain pieni ja sivistynyt yleisö. Huoh. Luulisi, että tämän tason näyttelit huomaisivat kässäriä lukiessaan onko elokuvassa aineksia menestykseksi. Kai se nyt jotakin kertoo, että neljä huippunäyttelijää ei saa tehtyä leffaa, joka pääsisi kansainväliseen levitykseen tai edes laajaan kansalliseen levitykseen USA:ssa. On tietysti mahdollista, että käsikirjoitus vaikutti hyvältä, mutta visio ei siirtynyt filmille. Leffassa on paljon hengellisiä ajatuksia ja piirteitä, jotka toimivat ehkä paremmin tekstinä. Kohtauksissa on myös imua ja dialogi toimii paikoin mainiosti. Suurin ongelma onkin kohtauksien sitominen kokonaisuudeksi.

De Niron tähti on ollut laskussa jo jonkin aikaa ja nyt alkaa hälyttävästi näyttämään siltä, että Nortonkin jää unohduksiin, jos ei saa pian aikaiseksi uutta Kirjavan hunnun tai American History X:n kaltaista menestysleffaa. Kaikesta huolimatta oli hienoa nähdä Norton uudessa leffassa. Toivotaan, että seuraava on parempi. Ne joiden odotukset eivät ole olleet tämän leffan osalta pilvissä, saattavat siitä nauttiakin, joten ottakaa tämä arvio pettyneen über-fanin tilityksenä. Taidan katsoa leffan joskus uusiksi, jos se vaikka toisella katsomisella aukeaisi paremmin.

"What big eyes you have"

Amanda Seyfried on ihana. Itseasiassa Amanda Seyfried on niin ihana, että keskinkertainen kauhuelokuvakin muuttuu oikein miellyttäväksi katselukokemukseksi. Red Riding Hood on saanut erittäin paljon erittäin huonoja arvioita, mutta olen melko tyytyväinen, että päädyin silti katsastamaan leffan ihan itse. Lapsuutemme satu on muutettu ihmissusitarinaksi. Seyfried näyttelee pienen syrjäisen kylän tyttöä Valerieta, jonka sisko joutuu julman ihmissuden uhriksi. Kylän miehet lähtevät susijahtiin, mutta asiaan perehtynyt ihmissudentappaja (Gary Oldman) osaa kertoa kyläläisille, että heidän tappamansa susi on ihan tavallinen harmaa metsän asukki ja oikea paholainen lymyilee lähempänä kuin voisi arvatakaan. Mutta kuka onkaan susi lampaan vaatteissa?

Sukupuoleni edustajille elokuva tarjoaa ihan kiitettävästi silmänruokaa, sillä Valerieta piirittää kaksi komeaa nuorukaista, Peter (Shiloh Fernandez) ja Henry (Max Irons). Olen kovin vakuuttunut kyvyistäni arvata syyllinen jo leffan alkumetreillä, mutta tällä kertaa epäonnistuin. Siitäkin pisteet tälle romanttiselle fantasiaa ja kauhua yhdistelevälle Punahilkka-filmatisoinnille.

New horror movie. In theaters now.

Eilen tv:stä katseltiin jännitysnäytelmää, joka tosin hyvin nopeasti muuttui kauhuelokuvaksi. Pian ilmestyvässä jatko-osassa pääosissa mahdollisesti Kike "Suomi on mun maa" Elomaa, Pentti "hauvelin kanssa avioon" Oinonen ja Jussi "en mene väliin, jos näen jotakuta raiskattavan" Halla-aho. Molemmilla elokuvilla on ainakin 559 342 fania. Pääosanäyttelijöistä yllättävän moni on amatöörinäyttelijöitä, mutta sehän ei menoa haittaa. Tekemällä kun oppii ja tuki on haettu "kansan syvistä riveistä". Olen samaa mieltä siinä, että tuki on haettu syvältä.

Välillä sattuu eteen elokuvia ja tv-ohjelmia, jotka olisi mieluummin jättänyt katsomatta. Tämä kansainvälisesti nimellä The Rise of the True Finns kulkeva leffa kuuluu ehdottomasti tuohon joukkoon. Elokuvan päähenkilöiden sanoma on kiteytettynä:

1. Vain ulkomaalaiset tekevät rikoksia. (Suomalaisethan ei tee rikoksia, etenkään heikommassa taloudellisessa asemassa olevat.)
2. Ulkomaalaiset vie suomalaisten työt. (Tosin en v***u mitään siivoushommia ite tekis, enkä kyllä ajais myöskään bussia.)
3. Suomalaisten rahoja ei tule lapioida muille maille. (Ei se lama tänne tule, kun meillä on Nokia ja helevetisti mettää.)
4. Kehitysapu on naurettavaa, koska meillä on niin paljon köyhiä Suomessakin. (Todellakin voi verrata nälkään ja kulkutauteihin kuolevia ihmisiä sosiaalitukea saaviin suomalaisiin.)
5. Kaikenlainen viherpiiperrys on ääliömäistä. (Mä ajan mun autolla just niin paljon kuin v***u haluan ja sähkön tulisi olla ilmaista. Eläimet on tarkoitettu vain ja ainoastaan lautaselleni päätyviksi teollisiksi tuotteiksi. Eikä v***u kiinnosta millaisissa oloissa ne elelee.)

Jos jotain hyvää haluaa sanoa, niin ainakin tämä leffa herättää ajatuksia ja tunteita. Miettikää, jos toi leffa olisi totta! Huh huh. Mut hei, eihän sellaista tapahdu.

"You know the most interesting thing about doing something terrible?"

Sinänsä mielenkiintoista, että John Malkovichin elokuvista minulla on näkemättä Being John Malkovich. On toki näkemättä monia muitakin, mutta tuo lienee ilmeisin niistä, jotka olisi katsottava, jos haluaa saada tarkemman kuvan Malkovichista näyttelijänä.

Eilen katsoimme Ripley's Game - leffan, jonka suomennos, Lahjakkaan herra Ripleyn paluu, on melkoisen harhaanjohtava. Ripley's Game ei nimittäin ole jatko-osa kuuluisammalle Matt Damonin tähdittämälle Lahjakkaalle herra Ripleylle, vaikka molemmat perustuvatkin Patricia Highsmithin romaaneihin. Malkovich on Ripley's Gamessa Tom Ripley, rikas ja sivistynyt amerikkalainen rikollinen, joka asuu Italian maaseudulla kauniin cembaloa soittavan naisystävänsä kanssa. Toisessa pääosassa on tavallista taulun kehystäjää Jonathania esittävä Dougray Scott. Jonathan sairastaa leukemiaa ja ehkä siksi ei osaa kieltäytyä eteensä tulevasta mahdollisuudesta ansaita paljon rahaa painamalla liipaisinta. Hyvä elokuva, jonka ehdottomasti parhaita puolia ovat päänäyttelijät. Mielenkiintoisen lisän elokuvaan tuo cembalolla soitettu musiikki, joka kuulostaa jotenkin maagiselta ja sopivalla tavalla vanhahtavalta.

Malkovich on tehnyt joukon mielenkiintoisia elokuvia ja joukossa on myös rooleja, joihin hänen voisi ensi katsomalla ajatella olevan turhankin taitava. Tarkoitan nyt sellaisia melko pieniä sivurooleja, joissa ei näytä olevan kauheasti haastetta, kuten roolit sellaisissa elokuvissa, kuin Johnny English tai Burn After Reading. Sitten taas on sellaisia  mielenkiintoisia rooleja, kuten Con airin Cyrus "The Virus", joissa Malkovich pääsee näyttämään missä on paras, nimittäin esittäessään pahiksia. Malkovichin lookki on kuin luotu näihin roistorooleihin, joissa on myös syvyyttä ja hyvin hän on tätä puolta hyödyntänytkin urallaan. Soisin hänelle uuden pääroolin, jossakin erityisen hyvin kirjoitetussa ja ohjatussa elokuvassa, sillä viime vuosina Malkovich on tehnyt enimmäkseen sivurooleja, tosin niissäkin hän on päässyt loistamaan.

Otsikkona taas lainaus leffasta, koska niitä on niin hauska lueskella - ja koska en taidakaan olla niin innovatiivinen kuin toivoisin. Tässä vielä Ripley's Gamen traileri:

Onnelliset

Eilinen oli vapaapäivä. Suunnitelmissa rentouttava positiivinen elokuva, vaatekaupoissa kiertelyä ja tietysti mahdottoman ihanien vaatteiden löytämistä, illallinen kaverin kanssa mukavassa ravintolassa ja kotona mielenkiintoinen suuri vaalitentti. En antanut edellispäivien huonon olon ja kipeyden häiritä, vaan päätin, että nyt olen terve, kun on tämä ihana vapaapäiväkin ja kaikkea kivaa tekemistä. Olo oli kuitenkin melko vetelä, mutta mitäs tuosta, kun olin menossa päivänäytökseen ja niissähän ei koskaan ole juuri ketään. Luvassa oli siis rauhallinen elokuvakokemus. Uskaltauduin jopa ostamaan mukaan patongin, kun eihän siellä olisi ketään valittamassa. Toisin kävi. Sali täyttyi kokonaan eläkeikäisistä tädeistä ja muutamasta sedästäkin. En kehdannut mussuttaa patonkiani leffan aikana, joten hotkaisin sen sitten ennen trailereita. Mietiskelin siinä, että onneksi vanhempi väki osaa kunnioittaa elokuvahetkeä ja ei melua kesken leffan. Mitä vielä, suurin osa katsojista oli kyllä hiljaa, mutta yksi täti-ihminen koki tärkeäksi kommentoida elokuvassa esiintyvää ruokotonta juomista. "Siis hyi olkoon." "Ei ole selvinpäin taaskaan. Ei ole." "Herranjumala." No, oikeastaan kommentit olivat ihan viihdyttäviä ja eivät lainkaan niin ärsyttäviä kuin meluavat teinit. Leffan jälkeen sitten kauppoihin. Tulos: kaksi vaatekappaletta, joista toinen oli mallia Ikea: kokoa itse kotona. Olisi tietysti voinut tarkistaa sen mekkosen saumat jo siellä kaupassa. Ruoka oli sentään oikein mainiota, kuten seurakin. Sitten suuntasin bussiasemalle täyden mahani kanssa. Ilmeisesti olisi kuitenkin kannattanut jäädä kotiin, sillä humina korvissa, näkökentän sumeneminen ja horjuva tasapaino ovat usein merkkejä siitä, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Taiteilin itseni kuitenkin kotiin ehjin nahoin ja vaalikeskustelukin oli parempi kuin yksikään aiemmista. Ei siis kuitenkaan niin huono päivä, varsinkin kun kotona odotti suussa sulava mutakakku.

Entä se elokuva sitten? Odotin siis erittäin positiivista, Englannin maaseutuidylliä henkivää pikku elokuvaa. Puolet leffasta oli juurikin sitä mitä toivoin. Toinen puoli oli masennusta, valitusta, alkoholismia ja kuolemaa. Toki juuri tuo kontrasti tekee Another Yearista elokuvan, joka jokaisen elämäänsä tyytymättömän ihmisen tulisi katsoa. Katselukokemuksen jälkeen voi sitten joko todeta, että "huh, kun on itsellä asiat oikeastaan aika mainiosti" tai "huh, miten olenkaan päästänyt itseni tähän jamaan". Luulen, että tätä elokuvaa en unohda. Se on riipaiseva muistutus siitä miten paljon voi saada aikaan omalla asenteella. Toki niillä, joilla menee leffassa huonosti on asioissa parannettavaa. Yksinäisyys voi olla musertavaa, varsinkin kun elokuvan päähenkilöillä, vanhalla onnellisella pariskunnalla Tomilla ja Gerryllä (ihanat, ihanat ja vielä kerran ihanat Jim Broadbent ja Ruth Sheen) on elämä mallillaan juuri siksi, että heillä on toisensa (ja siksi, että he ymmärtävät näyttää toisilleen miten paljon välittävät). Pariskunnan vuosikymmeniä kestäneen rakkauden esittäminen on Another Yearin miellyttävin piirre. Olisin halunnut nähdä sitä vieläkin enemmän, mutta toisalta, silloin kyseessä olisi ollut toinen, mahdollisesti vähemmän koskettava elokuva. Lesley Manville tekee hienon roolityön uskomattoman epävakaana, epävarmana, epätoivoisena ja onnettomana Maryna, jokaa hakee omaan elämäänsä lämpöä Tomin ja Gerryn hoivasta. Samalla Mary kuitenkin kadehtii ystäviään ja näiden onnea niin paljon, että se tekee hänet entistäkin surkeammaksi. Mary on kestämätön hahmo, jota on hankala sympatiseerata. Lopussa kuitenkin toivoisi, että Marykin näkisi, että hän itse tekee itsensä onnettomaksi ja ymmärtäisi miksi Tom ja Gerry ovat niin onnellisia, myönteistä elämänasennetta kun ei valitettavasti myydä missään kaupassa. Another Year jätti minut aluksi minut hieman apeaksi. Nyt kuitenkin alan ymmärtää paremmin ja paremmin elokuvan piilevän positiivisuuden.

Another Year on paikoin erittäin kaunis.Onnellisuus kaunistaa...